Esa Meisalmi

No Holds Barred (Rajatonta voimaa, 1989)

Ohjaaja:

• Thomas J. Wright

elokuva arvostelu

Ohjaus: Thomas J. Wright

Showpainihistorian legendaarisin luolamies ja kaikkien lasten idoli Hulk "Thunderlips" Hogan ei esittelyjä kaipaa. 80‑luvulla WWF:n (nykyinen WWE) mannekiinina uransa huipun saavuttanut suurten tunteiden tulkki, elävä solarium-mainos ja kaikkien sorrettujen amerikkalaisten puolustaja sai aina kehässä mellastaessaan yleisön mylvimään aivottomasti. Tavaramerkkiliikkeistä koostuva repertuaari käsitti väsyneimmillään/parhaimmillaan kolme lyöntiä, näkymättömän kuulotorven, muutaman hengästyneen irvistyksen, vaivalloisen bodyslamin sekä tietysti massiivisen legdropin.

Voimme kiittää luojaa ainoastaan siitä, että Rajatonta voimaa kuvattiin 80‑luvun painibuumivuosien aikoihin, jolloin taiteilijahahmojen takaa operoivat naamanvääntelijät elivät värikkäintä luomiskauttaan. Mojovia hauiksiaan pythoneiksi kutsuva Hogan näyttäytyy vielä virkeässä nuoruutensa vedossa, vaikka pälvikalju orastaakin entistä pahemmin. Mikään muu ei sitten välttämättä orastakaan.

Armon voisi antaa käydä idiotismista tätä elokuvan irvikuvaa miettiessä, mikäli se olisi muutakin kuin hädin tuskin puoliväliin asti mietitty hyvä vastaan paha ‑kaavaa hyödyntävä perseilyfarssi. Rajatonta voimaa on iättömien painiperinteiden mukaisesti alakouludraaman/huoltoasematoiminnan/hutturomantiikan karkeasti ontuvalla logiikalla kohtauksesta toiseen laahustava sekasotku, jonka olemassaolon tarkoituksen selvittäminen ei sovi kuin spektaakkelimaiseen showbisnekseen ilmiönä hurahtaneille mielisairaille masokisteille. Joissain tapauksissa elokuva sopii myös brutaalia välienselvittelyä kaipaaville silkasta lihaksesta ja epäilyttävistä lisäravinteista kasatuille tosimiehille, jotka eivät ole katsojalukuja kalastelevan WWE‑pomo Vince McMahonin pään sisälle koskaan kurkistaneet.

Kyseessä ei ole kirjaimellista tuskaa herättävä tekele, vaikka krooninen mitättömyys tasaisesti vaivaakin. Hogan-show'n muotoon puettu elokuva vaatii katsojaltaan lähinnä hämmentävän infantiilia halua uskoa katteettomaan illuusioon, joka puhjettuaan jättää jälkeensä joko tyhjyyttään kumisevaa tai omituisen viehättävää porsasteluviihdettä. Juuri sellaista koko mauttomuuden käsitteen tuhoavaa ja ylilyödyillä kulttuurillisilla stereotypioilla ratsastavaa välinpitämätöntä urpoilua, johon uhoavia jättiläisiä rakastava liikemiesnero McMahon on luottanut paini-imperiumiaan luodessaan. Ei ole wrestling-maailman Hugh Hefner muuttunut ikääntyessäänkään. Muttei toisaalta ole sokeasti maksava yleisökään, jolle kusen ja rasvan kyllästämään lahjapakettiin kääritty Rajatonta voimaa on tuoreen jenkki-dvd:n (3.7.2012) myötä suunnattu.

Elokuva kuvaa hyvin WWE:n tuotetta ajoilta, jolloin sen asemaa maailman johtavana ammattilaispainipromootiona ei oltu vielä sementoitu. Jykevät anturat olivat jo kuitenkin paikallaan. Firman itseoikeutettu vetonaula Hogan oli noussut henkilökulteista voimaansa ammentavaa työnantajaansakin suuremmaksi, minkä myös McMahon sai tulevina, hieman mustempina vuosina huomata Hoganin loikattua kilpailijoiden leipiin. Vasta katutappelumaisesta tyylistään kuuluisa Steve "Stone Cold" Austin (The Condemned, 2007) teki painijoille leikkikenttiä rakentaneesta McMahonista 90‑luvun lopussa jälleen mainstream-piirien menestyvimmän promoottorin.

Juoni on näyttävyyteen pohjaavalle painisirkukselle tyypillisen yksinkertaistettu ja mustavalkoinen. Kuin tv‑elokuvamainen yhdistelmä muutaman aikansa lauantain myöhäisillan wrestling show'n matseista ja painijoiden välistä kaunaa syventävistä oheisohjelmanumeroista. Vain satunnaiset kuvaukselliset tehokeinot tuovat sekä kehässä että sen ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan hivenen repivämpää särmää. Omaelämäkerrallisia vivahteita mukaan ujuttaneen McMahonin ilmiselvä alter ego Brell (Kurt Fuller) on rahanahne ja alaisiaan kyykyttävä umpimulkku promoottori, joka tekee mitä tahansa saadakseen Hoganin repimään paitojaan omiin riveihinsä.

Hogan kieltäytyy tarjouksesta, joten uutta johtotähteä ryhdytään hakemaan paska huulessa huutavien sikaniskojen kansoittamasta räkälästä. Sekalaista seurakuntaa sisältävän baarin katossa roikkuu jostain syystä myös kääpiöitä häkeissä. Säännöistä vapaan baaritappeluturnauksen voittaja Zeus (Mr. T:n roolin ottanut Tommy 'Tiny' Lister) kohtaa Rockyn jatko-osista lainattujen vaiheiden jälkeen Hoganin, joka on loppuun asti joviaalia julkisuuskuvaansa kiillottava oma egoistinen itsensä "roolihahmonsa" nimestä huolimatta. Trikoisiin siviilissäkin pukeutuva mies vaikuttaa kaiken aikaa lähinnä emäntäänsä etsivältä puudelinpennulta. Paha Zeus kuvataan vastaavasti kookospähkinät kainaloissaan kävelevänä ja uhkaavasti kieroon katsovana entisenä vankina, jolle ei sattuneista syistä juurikaan reploja ole kirjoitettu. Häntä ei voi kontrolloida. Hän ärjyy. Hän teloittaa. Hän on Thriller Killer.

Lopullisen "käsikirjoituksen" viikonlopussa sutaisseet Hogan ja McMahon venyttävät ja vanuttavat painimaailman sisäisiä sääntöjä mielensä mukaan. Samalla niitä survotaan itseironiaa (?) puhkuen katsojien todellisuustajun mukana kurkusta alas. Koska sekä elokuvan että tosielämän WWE sijaitsee ilmeisesti samassa universumissa, rinnastettiin elokuva kaiken järjen vastaisesti tosielämän painikuvioihin bookkaamalla Zeusin ja Hoganin välille mainostarkoituksessa useampi matsi muun muassa Pay‑per‑view ‑tapahtumiin. Kyseiset WWE:n normaaleihin, joskaan ei niin legitiimeihin käytäntöihin nojaavat ratkaisut viittaavat kovista ymmärrysyrityksistä huolimatta yksiselitteisesti vain siihen, etteivät päätösvaltaa käyttävät kaverit elä samassa aika-avaruusjatkumossa kuin me muut.

Jos painimaailmasta kipinän saanut elokuvanteko jotain historian saatossa on kylmästi todentanut, niin sen, että tarkoitushakuinen painijoiden egoboostaus sekä hölmöön teatraalisuuteensa kaatuva camp-pullistelu ei välttämättä siirry kovinkaan kunniakkaasti valkokankaalle (Ready to Rumble, 2000). Tämän tuli vahvistaakseen myöhemmin myös omalle migreenilleen immuuni McMahon. Tästä johtuen WWE on sittemmin tuottanut kiltisti painipiireistä riippumattomampia elokuvia eikä omaa pesää likaavia sketsikokoelmien, tahattoman satiirin ja mainoselokuvien hybridejä. Ei sillä että tulokset olisivat aiemmasta kohentuneet, identiteetiltään hämärän kahjouden tilalle on vain lastattu nivaska yhtä hajuttomia, alhaisten ikärajojen rasittamia ja karismattomia rymistelyjä.

Rajatonta voimaa ei voi suositella kuin Hogan-fanaatikoille, genretietoisille paininostalgikoille ja huonoudellaan naurattavasta wrestlecrapistä kiinnostuneille. Muiden kannattaa katsoa vaikkapa suoraviivaisuudestaan huolimatta asenteeltaan erinomainen The Wrestler (2008) toistamiseen.