Esa Meisalmi

The Crow (1994)

Ohjaaja:

• Alex Proyas

elokuva arvostelu

The Crow teki Brandon Leestä kuolemattoman elokuvatähden.

The Crow muistetaan elokuvana, jonka kuvauksissa Bruce Leen poika Brandon Lee sai surmansa, koska aseeseen oli jäänyt huolimattomuusvirheen takia oikea luoti. Jää täysin mysteeriksi millaisen vastaanoton elokuva olisi saanut ilman tätä tapaturmaa, tai olisiko siitä tullut yksi 90‑luvun kuuluisimmista kulttielokuvista. Mielessä käy Jokeria vastustamattomasti näytelleen Heath Ledgerin kuolemantapaus, joka toimi tahattomana markkinointikikkana suuren mainstream-suosion saavuttaneelle The Dark Knightille (2008).

Elokuvien tragediat jättävät jälkensä historiaan konkreettisemmin, kun ne yhdistyvät tositapahtumiin. Näyttelijän ja roolihahmon kohtalot nivoutuvat yhteen ja alkavat elää omaa elämäänsä myös katsojan mielessä. Ennenaikainen kuolema tekee tähdenaluista kuolemattomia, kuten vaikkapa aikanaan James Deanistä (Rebel Without a Cause, 1955). Tässä mielessä Leen ja Ledgerin hahmot ja kohtalot ovat samankaltaisia. Kumpikin näytteli kulahtaneesti maskeerattuja "veijareita", jotka ovat anarkistisia, mutta moraalisesti kuin yö ja päivä. Leen Eric Draven on yksinkertaistettuna henkilökohtaisten vääryyksien puhdasmielinen oikaisija siinä missä Ledgerin Jokeri on sekasortoa lietsova, idealismiin pettynyt poliittinen nihilisti.

Alex Proyasin (Dark City, 1998) debyyttiohjaus vaikutti suuresti goottialakulttuurin uuteen kehitysaskeleeseen. Sen siemenet kylvettiin jo 70‑luvulla vakavan, mutta samaan aikaan melankolisen mentaliteetin sekä valtavan rikkaan estetiikan ja huumorin suhteen. Syntikkapop-, goottirock‑ ja post-punk-bändit muun muassa Joy Divisionin johdolla panivat alulle jotain sellaista, mikä odotti elämän ja kuoleman rajapintaa romantisoivaa ylösnousemusta ja ruumiillistumista Dravenin muodossa.

The Crow popularisoi osaltaan sen mikä oli hautunut jo vuosikymmeniä alan piireissä musiikillisesti, mutta ei ollut noussut suuremman yleisön tietoisuuteen välttämättä elokuvallisesti. Goottilaisuus ulottuu kuitenkin saumattomasti eri elokuva‑ ja musiikkigenreihin, kunhan vain tekijöiden ja kokijoiden synkistelyyn taipuvaiset ajatusmaailmat kohtaavat. Esimerkiksi Tim Burtonin goottivaikutteinen neronleimaus Batman (1989) ei ollut varsinaisesti elokuva goottikulttuurista, vaikka näin usein ajatellaan. Se tavoitti kirjavan yleisön, koska mitään kulttuurillista näkökulmaa ei oltu lukittu vaan estradi oli avoin kaikille.

Proyasin ohjaama elokuva kertoo sisäänpäinkääntyneempää tarinaa. Siinä Brandon Leen viimeinen roolisuoritus tekee random-punkkarijengin tappamasta ja kuolleista heränneestä Dravenista painokkaasti kävelevän, surumielisen näköisen olion, jonka sisuksissa uinuu levoton sielu. Hän saa supersankarimaisia voimia kannoillaan lentelevästä korpista (kuvauksissa ei käytetty varista), joka on sidoksissa hänen sieluunsa. Draven hakee kostoa itsensä ja vaimonsa tappajille, mutta koska oma maallinen taivallus on jo päättynyt niin mistään deathwishmäisestä suuremman luokan kärsimyksen hyvittämisestä ja laajemmasta oikeudenjakamisesta ei ole kyse. Paljon lepää puolisoa tavoittamattoman kaipauksen syvissä uurteissa, jolloin hahmoon tulee kaihoisaa ambivalenssia.

Draven on rokkaavan alleviivattu kapinallinen, joka antaa runsaasti tilaa liberaaleille näkemyksille hieman kuin nuorisokulttuureita onnistuneesti valaissut asenteikas retrofuturistinen The Warriors (1979) viisitoista vuotta aiemmin. Yhteneväisyyksiä löytyy myös kulttiaseman saavuttaneeseen The Wraithiin (1986), jossa haudan takaa kummittelevaa autoilijaa näyttelee nuori ja viaton Charlie Sheen. Hänen hahmossaan ominaista on kuoleman hyväksyntä sellaisena kuin se osuu kohdalle, vaikka oikeuden pitää kuitenkin toteutua.

Draven levittää hämmennystä ympäriinsä näennäisen itsetuhoisella tavalla, sillä fyysisesti kuollutta ei voi teloittaa uudestaan, ja henkisyydelle kuolema tai ajatus vahingoittumisesta tekee vain terää. Mieli on vahva, mutta keho vain lihaa. Nyt on ympäriinsä riekkuvien ja hedonistisen valheellisesti elävien punkkareiden vuoro maksaa sovittamattomista synneistä. Dravenia voidaankin ajatella Jeesuksen inkarnaationa samoin kuin vaikkapa RoboCopia, mutta tällä on kuitenkin oma persoona ja muistonsa tallella, joihin pohjaten hän etsii tulevia uhreja. Realiteetit on omaksuttu, tehtävä näyttäytyy kristallinkirkkaana eikä menneisyyden tuskassa kannata velloa tarpeettomasti.

The Crow on haikea rakkaustarina, vaikka se toimii metatason saavuttaneen toimintaelokuvan keinoin. Tämä on 90‑luvun alkupuolella ylimaskuliinisen, mutta hillityn actionin hiljalleen alkanutta murentumista ajatellen piristävä lähestymiskeino. Antisankarin olemus ja tavoitteet eivät tässä kontekstissa perustu karrikoituun seksuaalisuuteen tai väkivaltaan, vaan paljolti herkän, mutta jämäkän emotionaaliseen suhtautumiseen. The Crow'ssa punkahtava yleismeininki ja värikäs goottilaisuus törmäävät tavalla, jota voi kuvailla riehakkaaksi.

Toimintakohtauksiin on sekoittunut aineksia John Woon honkkareista ampumistyyliä ja oikeamielistä sankaruutta ajatellen, vaikka toiminta muuten on periamerikkalaiseen tapaan toteutettu. Taistelulajitaitojaan Lee ei juurikaan näytä, vaikka kyse on hänen tavaramerkistään. Tämä voi johtua siitä, että hahmonsa Draven ei egoile millään tavalla. Kuoleman jälkeinen minuus on sirpaleina, ja sitä koetetaan elokuvan aikana mieltä rauhoittavasti eheyttää, vaikka myös identiteetti on kenties lopullisesti kadotettu.

Hyvin vaativasta roolisuorituksesta huolimatta Lee ei vaikuttanut varsinaisesti luontevalta näyttelijältä (aikaisemmin köykäinen suoritus Showdown in Little Tokyossa, 1991), joten on ironista, että juuri se rooli, joka olisi nostanut hänet oletettavasti kokonaan uudelle tasolle, koitui hänen kohtalokseen. Draven hahmona olisi tuonut myös takuuvarmasti irtioton isänsä varjosta ja mahdollisesti avannut ovia laajalti monessakin genressä. Hahmon perinnön kautta kirjoitettiin uusi särmikäs luku kauhuromantiikkaan aina ilmiselvää esikuvaa Edgar Allan Poeta kunnioittaen, joskin vahvimmin elokuva perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan.

The Crow'ta ei ole vastoin joitain konservatiivisia käsityksiä suunnattu miehille, jotka itkevät masturboidessaan. Se tehtävä jää kokonaan lukuisten jatko-osien ja tv‑sarjan kontolle. Vuonna 2019 valmisteilla ollut Jason Momoan tähdittämä remake jäi lopulta suunnitelman tasolle.