Juho Liukkonen

Belladonna of Sadness (1973)

Ohjaaja:

• Eiichi Yamamoto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eiichi Yamamoto

Kun yhdistetään Jules Micheletin noitia puolusteleva kirja, erikoisesta animaatiotyylistään tunnettu Kuni Fukain kädenjälki ja funkahtavia scoreja tehtaileva Masahiko Satoh, on lopputuloksen pakko olla jotain erikoista.

Belladonna of Sadnessin piti olla manga-guru Osamu Tezukan perustaman Mushi productionsin 'Animerama-trilogian' (Cleopatra: Queen of Sex & Senya Ichiya Monogatari) näyttävä loppuhuipennus. Toisin kuitenkin kävi. Animaatio ajoi studion konkurssiin. Belladonna of Sadness oli happoisuudessaan ja väkivaltaisuudessaan yleisölle yksinkertaisesti liikaa.

Dvd‑markkinoiden myötä kyseisestä animaatiosta on tullut kulttihitti. Se kertoo nuoresta maalaisneito Jeannesta, jonka maaherran joukot raiskaavat julmasti hänen hääyönään. Häpeän vuoksi Jeanne tulee myös aviopuolisonsa hylkäämäksi. Jeanne tekee paholaisen kanssa sopimuksen noustakseen feodalismia ja kirkkoa vastaan, mutta kaikella on hintansa. Jeannea epäillään pian noituudesta ja hänen kohtalostaan tulee kahta kurjempi.

Kyseessä voisi olla hyvinkin tyypillinen kärsimyskertomus, mutta tekijöiden villi tyylittely tekee pesäeroa Jeanne d'Arcin kaltaisiin tarinoihin. Pakkaa sekoittaa esimerkiksi hurja Saatanan reinkarnaatio, joka kiimasta täristen kaipaa Jeannen tykö puhuvan peniksen muodossa. Välillä elokuvassa singahdetaan psykedeelisiin mielenmaisemiin 1960‑luvulle Yellow Submarine (1969) ‑hengessä ja flirttaillaan vastakulttuurikuvastolla.

Tavallaan ei olla kovinkaan kaukana jostain sellaisesta trippailusta, jota animaatio-ohjaaja Ralph Bakshi tavoitteli elokuvillaan Coonskin (1975) ja Fritz the Cat (1972). Varsinainen animaatio on kuitenkin Belladonna of Sadnessissa minimissään ja tarinaa kuljettavat silmiä hivelevän kauniit, yksinkertaiset ja maalaukselliset kuvat.

Micheletin vuonna 1862 julkaistua kirjaa La Sorcière (Satanism and Witchcraft) on kutsuttu feministiseksi keskiajalla Euroopassa tapahtuneiden noitavainojen kritiikiksi. Historiantutkimuksellisesti hyvin kyseenalainen kirja tunnetaan siitä, että se tulkitsi noituuden harjoittamisen kapinoinniksi feodalismia ja katolista kirkkoa vastaan. Ohjaajat Eichii Yamamoto ja animaattori Fukai kääntävät kirjan sisällön väkivaltaiseksi kärsimysnäytelmäksi, mikä lähentää elokuvaa eksploitaatioon.

Raiskauksilla mässäillään sellaisella tavalla, että animaatiota on hetkittäin vaikea katsoa. Kaukana ollaan silti kovan luokan hentaista. Belladonna of Sadness vaikuttaa lonkeropornosta tunnettuun Urotsukidojiin verrattaessa taiteelta.

Elokuva ei selviä aivan kuiville vesille eksploitaatiomaisissa kohtauksissaan, mutta rakentaa kuitenkin monimutkaisemman kuvan kuin päälle päin näyttää. Voidaan esimerkiksi argumentoida, että Jeanne lopulta kääntää jokaisen kaltoinkohtelun ja uhriutensa voimavaraksi.

Elokuvan ongelmallista asetelmaa voi suhteuttaa peilaamalla teosta ajankohtaan, jolloin elokuva on julkaistu. 1970‑luvulla naisasialiikkeet liikehtivät Japanissa. Tuolloin seksuaalinen vapautuminen oli yksi liikkeiden kantavista teemoista.

Elokuva päättyykin kuvaan Eugène Delacroixin maalauksesta Vapaus johtaa kansaa. Maalauksessa nainen johtaa eri yhteiskuntaluokkia Ranskan vallankumoukseen. Belladonna of Sadnessissa Jeanne on noitana metafora seksuaaliselle vapaudelle ja vapautumiselle feodaalivaltion tyranniasta.

Houreilevasti eteenpäin harppaileva animaatio ei jaloista tarkoitusperistä huolimatta kanna koko kestoaan. Liioitteleva ote menettää tehojaan loppua kohden ja turruttaa katsojan. On siis nähtävä, että yhä vuosien jälkeen kyseessä on varsin epätasainen kulttiteos. Syystäkin rakastettu, syystäkin vieroksuttu.