Mikko Sirenius

Cleopatra: Queen of Sex (Cleopatra, 1970)

Ohjaaja:

• Osamu Tezuka
• Eiichi Yamamoto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Osamu Tezuka, Eiichi Yamamoto

Cleopatraa voi tarkastella sen kansainvälisten lisänimien näkökulmasta: En skön historia – "kaunis kertomus", Queen of Sex – "seksin kuningatar" ja Cleo und die tollen Römer – "Kleo ja hauskat roomalaiset" tuntuvat kaikki oikeutetuilta tulkinnoilta. Vapaamuotoisesti Egyptin kuningattaren tarinaa mukaileva eroottinen draamafarssi on antanut pioneeritekijöilleen irrottelun aihetta.

Osamu Tezukan ja Eiichi Yamamoton ohjaama Cleopatra on järjestyksessä toinen Tezukan tuottama aikuisanimaatio. Ensimmäinen oli pitkään Tezukan kanssa yhteistyötä tehneen Yamamoton vuonna 1969 ohjaama One Thousand and One Arabian Nights. Cleopatran jälkeen Yamamoto ohjasi vielä kolmannen täyspitkän eroottisen animaation Belladonna of Sadness (1973). Kaikki kolme olivat Mushi-studion tuotantoa.

Cleopatran lähestymistapaa ei voi ainakaan turhasta vakavuudesta syyttää. Lesbo neuvonantajatäti vie Kleopatran kauneusleikkaukseen, jotta Egyptin vastarintaliike saisi hänestä salaisen aseen. Antiikin Rooman hallitsijat tasapainoilevat arkielämässään impotenssin ja omnipotenssin välillä kohottaessaan statustaan tai mitellessään toisiaan vastaan nykymaailmasta tutuin keinoin. Japaninkielisessä dialogissa vilisee sujuvasti moderneja englanninkielisiä lainasanoja. Hieman episodimainen kerronta keskittyy pääosin Kleopatran elämään, mutta hyppää aina välillä seuraamaan muiden hahmojen kohtaamia yleisestä historiankirjoituksesta poikkeavia tilanteita. Mainittakoon esimerkiksi roomalainen orja, joka ehtii mm. keksimään ruudin ja pistoolin egyptiläisistä homokiduttajista ja roomalaisesta jättiläisgladiaattorista selvitäkseen. Valittu kerronnan tyyli toimii mainiosti ja välttää turhan sekavuuden.

Vuonna 1970 animesta nykymuotoisena tyylilajina oli vain aavistus ja pelkästään aikuisyleisölle suunnattu kokoillan animaatio maailmanlaajuinen harvinaisuus. Tuntuukin mahdolliselta, että länsimaiseen kollektiiviseen tajuntaan tunkeutuva elokuva on tehty eritoten ulkomaiden markkinoille seksin ja sen kuvaamisen vapautuessa maailmanlaajuisesti. Aiheena Egyptin kuningatar oli sitäpaitsi ollut animaatioalalla pinnalla kaksi vuotta aikaisemmin valmistuneen Asterix ja Kleopatra (Astérix et Cléopâtre, 1968) ‑elokuvan myötä. Jo Asterixissakin Kleopatra flirttailee leijonalleen kylpiessään, mutta japanilaisen Kleopatran lemmikkikissaeläin on suorastaan epätoivoisen rakkaudenkipeä hahmo, joka ei oikein saa ihmisnaaraista vastakaikua.

Monia varmasti kiinnostaa, millaista elokuvan luvattu seksi on, vaikkei toki mistään hardcore-hentaista olekaan kysymys. Aktien kuvaus on viitteellistä, muttei yliromantisoitua ja animaation mahdollisuudet otetaan käyttöön: hahmot saattavat venyä minuuteiksi kubistiseksi yhtyväksi massaksi. Toisinaan kuvataan vain jotakin yksityiskohtaa tai simuloidaan katkeillutta filmiä. Joka tapauksessa elokuvassa Kleopatran antama rakkaus Rooman valtionpäämiehiä kohtaan kuvataan aivan toisessa valossa kuin kamarin ulkopuolisten tapahtumien jatkuva seksijuonittelu ja järjettömyyksiin asti menevät kaksimielisyydet.

Cleopatraa voi verrata myös vuonna 1978 valmistuneeseen Sôji Yoshikawan ohjaamaan ensimmäiseen Lupin III ‑elokuvaan (Lupin III: The Mystery of Mamo, 1978). Sen huumorissa on hyvin paljon samaa, tarkasteltiin sitten seksin ja vallankäytön suhdetta, popkulttuuriviittauksia tai vauhdikasta kokeilevaa piirrosjälkeä. Sitä paitsi Lupinin alkupuolella myös seikkaillaan Egyptissä. Eroavaisuutena on Tezukan suosima puhdas slapstick ja toisaalta juonen tarjoamat puitteet luontevan naisnäkökulman sisältävälle eroottiselle tragedialle. Jos yksi pettää ja toinen jättää niin kolmas ystävä on, vai onko? Kaiken kaikkiaan Cleopatraa on helppo suositella muillekin kuin paatuneille animefanaatikoille.