Juho Malanin

Under the Skin (2013)

Ohjaaja:

• Jonathan Glazer

elokuva arvostelu

Diippiyden ydin 2000-luvulla! Muukalainen metsästää maan miehiä kauniin naisen hahmossa. Mistään "speciesistä" ei ole kysymys vaan glazerilaisittain aidosti omituisesta menosta.

"Pimenee;
suuret, hehkuvat
aivot syttyvät. Me
olemme niitten ajatuksia,
läpitunkematon
olemassaolon muuri
sulkee meidät sisäänsä.
Lukitse ovi; sytytä
satu. Huoneesta
lähteminen ei ole
vapautta; huone
on vapaus."
— Gösta Ågren: Tähtien alla (suom. Caj Westerberg)

Yhdellä lauseella luonnehdittuna Under the Skin on elokuva ihmiskunnan toiminnasta muukalaisen silmin nähtynä. Samaan toteamukseen on päätynyt moni muukin, mutta lause kestää toistoa, sillä harvoin "meitä" yritetään kuvata ulkopuolisen näkökulmasta. Sellainen on kunnianhimoista, korkealentoista, valaisevaa ja usein myös vähän pelottavaa. Se väläyttää mahdollisuutta siitä, että ihmiskunta ei ensinnäkään olisi ainoa älyllisen itsetietoinen laji maailmankaikkeudessa, ja toisaalta se voi paljastaa ennakkoluulojamme, motiivejamme ja rumuutta, jota pidetään normaalina. Joka tapauksessa englantilainen Jonathan Glazer oli sopiva henkilö ohjaamaan.

Glazer valmisteli Michel Faberin samannimiseen romaaniin (2000, suom. Lihaa ja verta) perustuvaa elokuvaa vuosikausia yhdessä käsikirjoittajansa Walter Campbellin kanssa. Romaanin ideaa soveltavassa elokuvassa maapallolle saapuu omituinen, minimalistinen muukalaisdelegaatio, jonka julkisivua esittää kauniin naisen hahmossa Scarlett Johansson. Hän ajelee ympäri Skotlantia pakettiautolla etsien sopivia eli yksinäisiä miehiä, jotka hän nappaa mukaansa milloin minkäkin tekosyyn nojalla. Miehet ovat tietysti ihmeissään, nainen on hyvin kaunis. Nainen vie saaliinsa talolle ja tarkemmin määrittelemättömään huoneeseen, jossa on jotakin kiiltävää ja mustaa. Sitten tapahtuu kummia, eikä miehiä enää nähdä elävien kirjoissa. Muukalainen on kuin se tropiikin lihansyöjäkasvi, joka houkuttelee makealla nektarillaan kärpäsiä kuppiin, joka sitten sulkeutuu niiden ympärille. Naisen perässä seuraa mykkä motoristi (tosielämän kilpakuski Jeremy McWilliams) eräänlaisen "siistijän" ja järjestäjän roolissa. On kuitenkin selvää, että kuski on myös jonkinlainen johtaja, jonka luotsaamaa tehtävää nainen on suorittamassa. Elokuva on Enemyn (2013) tavoin niitä, joista monenlaiset tulkinnat ovat mahdollisia, mutta johtoajatus säilyy läpi elokuvan.

Scarlett Johansson on puvustettu ja maskeerattu surumielisen kauniiseen tyyliin tummine hiuksineen, hillittyine turkistakkeineen, nilkkakenkineen ja moderneine farkkuineen. Hahmossa on pieni ripaus venäläis-itäeurooppalaista melankoliaa, ja muukalaisena hän on selvästi esteettisempi ilmestys kuin esimerkiksi se H. R. Gigerin sihisevä limahirvitys.

Elokuvan autenttisuutta ja eteeristä outouden tuntua korostaa, että sattumanvaraiset kohtaamiset ja dialogi kadulla ovat improvisoituja. Miehet, joita Scarlett (miksi hänen kohdallaan tuntuu luontevammalta käyttää etunimeä?) pysähtyy puhuttelemaan, eivät ensin siis tienneet, että kyseessä on elokuva; ensikohtaamiset kuvattiin piilokameroilla. Scarlett selviytyi rajun lähiöskottiaksentin kanssa kommunikoimisesta hienosti. Myöhemmin selvitettiin, olisivatko pysäytetyt miehet kiinnostuneita jatkamaan elokuvan parissa kohti roolihahmojensa päätepistettä, mikä edellytti näyttelemistä. Raporttien mukaan laajemmissa katukuvissakaan itse tähteä ei tunnistettu. Häntä kohti pälyillään, mutta häneen ei kiinnitetä huomiota julkkiksena vaan... ihmisenä. Katsoja voi tarkkailla katukuvaa ja ohikulkijoiden reaktioita kuin tosielämässä.

Ideana alienin "metsästysretkissä" on tietysti se, että elokuvan miehet ovat sellaisia, joita Scarlett Johanssonin tapaiset naiset eivät tosielämässä "pyydä kyytiin", eivät maailmassa, jossa noudatetaan tiettyjä kauneus-, tyyli‑ ja kiinnostavuuskriteereitä "seuramarkkinoilla". Yksinäiset pysyvät yksinäisinä ja yhdentekevinä "markkinoiden" sujuvuuden kannalta, kauniit ja rohkeat lähes poikkeuksetta mulkkumaisina, eivät toki aina. Pinnallisuus on houkutuksista alkeellisin ja vaistonvaraisin. Koska Scarlettin hahmo ei todellisuudessa ole ihminen, hän ei noudata eikä aluksi edes ymmärrä moista erottelua, nirsoilua, valikoimista, vihjailua, seksikkyyttä tai seksuaalisuutta ylipäätään. Mies on saalis, mies on ihminen ja ihminen on ihminen. Elokuvan pointti alkaa laajeta lajienväliseksi.

Elokuvan kenties tärkeimmässä kohtauksessa kauneusaihe kristalloituu harvinaislaatuisen nerokkaasti, eikä ole liioiteltua sanoa, että kohtaus on lynchiläinen. Scarlett pysähtyy huppuun suojautuneen ja varjoisan, yksinäisyyttä säteilevän mieshahmon vierelle ja aloittaa tavanomaisen kyselynsä "ajo‑ohjeisiin" ja muuhun liittyen. Paljastuu, että miehen pää on kasvainten peitossa (neurofibromatoosi) ja hän on maailman silmissä kuin Elefanttimies (1980), alttiina maailman todelliselle rumuudelle ja syrjinnälle. Scarlett-alien ei kuitenkaan kiinnitä seikkaan pienintäkään huomiota, vaan ottaa miehen mukaansa kuin hän olisi Tom Cruise. Hän kysyy samat kysymykset kuin muiltakin, "onko tyttöystävää?; miksei ole tyttöystävää?; miksei ole ystäviä?; eikö tämä koskaan kaipaa kosketusta?" ja niin edelleen, viattomasti ja aidosti, lapsen tavoin. Seuraavaksi hän katsoo miehen käsiä ja sanoo niitä kauniiksi. Varovainen hymyntapainen, joka miehen kasvoille lankeaa, on takuulla 2000‑luvun elokuvien taianomaisimpia ja hätkähdyttävimpiä hetkiä, välähdys paremmasta maailmasta. Tämä kohtaus on tietysti näytelty, mutta ilman maskeerausta. Kohtauksen dialogia ja dynamiikkaa suunniteltiin itse harvinaista tautia sairastavan näyttelijän (Adam Pearson) kanssa. Hänellä oli tarjota välitön näkökulma kuvitteelliseen tilanteeseen.

Elokuva ei varsinaisesti liity sukupuoleen, tuohon stereotypioiden ja oletusten tylsistyttävään kokoelmaan. Sitä on tietysti tulkittu feminismin näkökulmasta ja esimerkiksi skenaariona, jossa raiskauksille ilta-aikaan (jolloin Scarlett ajelee) altis nainen onkin saalistajan asemassa, ja kaikki miehet (etenkin yksinäiset) ovatkin potentiaalisia uhreja väkivaltaiselle seksuaaliselle hyökkäykselle. Scarlett-alien ei voi kuitenkaan harrastaa seksiä ihmisen kanssa, eikä hän välttämättä ymmärrä koko ajatusta. Elokuva pureutuu syvempiin olemisen ja moraalin mysteereihin, vaikka seksuaalisuus on "syvintä" mihin arkikokemuksessa ihmisaatokset ja ‑motiivit yleensä kantavat. Elokuvassa on huomattavaa myös se, että maineikkaan näyttelijättären ja (valkoisen) "seksikkyyden ruumiillistuman" riisuutuminen alastomaksi kameran edessä – omituisessa alien-huoneessa – ei ole lainkaan eroottinen kohtaus. Scarlett Johanssonin katseesta ja kasvoista välittyy henkevyys, jota tarvitaan myös ja erityisesti näyttelijän työssä. Hänen tulkitsemanaan tämä pahaa-aavistamattomia miehiä metsästävä muukalainen huokuu mystistä vetovoimaa, jonka elokuvan miehet tulkitsevat seksuaaliseksi lupaukseksi, mutta joka paljastuu vain tehtäväksi. Sen täyttäminen tuntuu olevan erittäin tärkeää.

Oleellista on lopulta, että Scarlett-alien alkaa vieraantua tehtävästään, mikä on jossain määrin kytköksissä aavistuksiin, jotka hänellä heräävät ihmiskunnasta (ja aiemmin nähdystä miehestä kauniine käsineen). Melkein kuin hän tajuaisi ja ajattelisi, että on väärin "metsästää" summittaisesti, vaikka hänen mykkä motoristikuumottajansa sitä selvästi vaatii. Herää ajatus, että Scarlett on delegaationsa tai lajinsa vanki siinä missä jokainen ihminen on tahtomattaan maailmamme ja yhteiskunnallisten rakenteiden vanki vailla muita pakoteitä kuin (rikollinen) kapinointi tai kuolema, joista molemmat asettuvat järjestelmää vastaan, toinen vain jyrkemmin kuin toinen. Motoristi edustaa jonkinlaista järjestelmää, jota Scarlett ei voi hyväksyä nähtyään ihmisyyttä ja aavistettuaan mitä yksinäisyys ja vieraantuminen (alienation) maailmasta merkitsevät. Siksi hän alkaa kapinoida. Siksi loppu on traaginen. Muukalainen on sitä lopulta aina.

Tragedia liittyy myös sattuman julmuuteen, joka muuttuu ahdistavaksi kosmisessa kontekstissa: ajatus koko elämän synnyn ja ilmaantumisen sattumanvaraisuudesta avaruudessa vailla luotsia, dawkinsilaisen "sokean kellosepän" lempeässä välinpitämättömyydessä. Kuolema voi olla yhtä järjetön ja sattuman kautta kohdalle tuleva kuin syntymä ja olemassaolo, jota kukaan ei voi pyytää. Luonnoton ja kohtuuton kuolema herättävät ihmisessä kauhua ja ahdistusta, jota ei voi lievittää. Uskonnot tai "spiritualismi" tarjoavat ihmismieltä ja sydäntä helliviä selityksiä ja lupauksia, joita ei ole tarkoituskaan lähestyä järjellä ja tutkia lähempää, kun Under the Skinin kaltaiset elokuvat esittävät kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Kosmisten kysymysten ongelma on vastauksissa, jotka johtavat uusiin kysymyksiin ad infinitum. Elokuvan lopun mustana kohoava savu on nähtävä myös erittäin laajassa, kosmisessa kontekstissa allegoriana ihmiskunnalle kovin tutuiksi käyneille kansanmurhalle ja sukupuutolle. Väkivalta, primitiivinen pelko sekä uuden ja vieraan vastustaminen kuulostavat kauheilta, luonnollisilta reaktioilta, jotka kytevät jokaisen pedon sydämessä.

Jonathan Glazer on tehnyt ison kasan musiikkivideoita, mainoksia sekä kolme pitkää elokuvaa. Hän on visuaalinen esteetikko, ei kaukana Stanley Kubrickin tyylistä. Molemmille ilmeet ovat tärkeitä, vaikka kuvakoot ovat monesti myös laajoja, ja turhia leikkauksia vältetään. Esikoiselokuva Sexy Beast (2000) on erittäin omaperäistä huumoria tulviva ja ylistetty gangsteridraama Ben Kingsleyn yltäessä suorituksellaan jopa Oscar-ehdokkuuteen miessivuosasta. Glazerin toisessa elokuvassa Birth (2004) Nicole Kidmanin esittämän lesken elämään astuu totinen ja hämärä 10‑vuotias poika, joka ilmoittaa olevansa naisen edesmennyt puoliso. Pähkähullun viestin perillemenoa auttavat pojan esittämät yksityiskohtaiset tiedot ja kuvaukset parin yhteisestä elämästä 10 vuotta aikaisemmin. Birth viimeistään vihjasi, että Glazeria kiinnostavat nimenomaan omituiset, paradoksaaliset ja filosofisen korkealentoiset tarinat, jotka jäävät häiritsemään ja kertovat jotain reaalimaailmasta. Under the Skinin visuaalinen puoli on jäljittelemättömän persoonallinen, minimalistinen ja dokumentaarinen olematta arkinen. Maisemakuvat ovat kuin maalauksia. Toismaailmallisuuden tuntu välittyy ensisijaisesti Scarlettin avaruudellisesta ja hiljaisen petollisesta viehätysvoimasta. Konkreettisesti vieraasta planeetasta tai näkymättömästä ulottuvuudesta kertoo lopulta tyhjiön kaltainen ansa, jonne miehet päätyvät.

Ensimmäisellä katselulla elokuva tuntui hieman ylipitkältä, kun ajelua ja kävelyä on aika paljon. Toisella katselukerralla asiaa ei enää ajatellut, ja yksityiskohtia huomasi puolestaan lisää. Omituisten, diippiyden ydintä tavoittelevien elokuvien erikoiseen joukkoon se kuuluu ehdottomasti. Kubrickin 2001:n maanpäällisenä sukulaisteoksena se jatkaa mahtavan esikuvansa esille tuomia visioita ihmiskunnan asemasta ja merkityksestä tähtien keskellä.