Juho Malanin

Enemy (Toinen minä, 2013)

Ohjaaja:

• Denis Villeneuve

elokuva arvostelu

Kanadalainen Denis Villeneuve näyttää kuinka pieni elokuva jyrsii tiensä pelon ja outouden alueille modernissa suurkaupungissa.

Kanadalaisen Denis Villeneuven pieni elokuva Enemy on niitä, joiden loppua on mahdoton unohtaa, eikä yllätyksen luonnetta tietenkään paljasteta tässä tekstissä edes vihjauksen tasolla. Riemastuttava outous yhdistettynä toisaalta "elokuvahistorian pelottavimpaan loppukohtaukseen", kuten eräs nettikirjoitus julistaa, on se lopputulos, johon kaikki noin 90 minuutin aikana esitetty harhailu tulee johtaman. Elokuva perustuu portugalilaisen nobelistin José Saramagon (1922–2010) romaaniin O Homem Duplicado (The Double, 2002), jonka pohjalta elokuvakäsikirjoituksen laati espanjalainen Javier Gullón.

Elämäänsä tyytymätön historianprofessori Adam Bell (Jake Gyllenhaal) huomaa eräänä iltana läppäri sylissään hyvin itsensä näköisen ekstran katselemansa elokuvan kohtauksessa. Hän kiinnostuu hämmästyttävästi itseään fyysisesti muistuttavan miesnäyttelijän henkilöllisyydestä ja selvittää miehen identiteetin aina tämän asuinpaikkaa myöten. Professori itse asuu yhdessä tyttöystävänsä Maryn (Tarantinon Kunniattomien paskiaisten Mélanie Laurent) kanssa, joka alkaa huolestua kumppaninsa omituisesta obsessiosta, tyytymättömyydestä ja innottomuudesta viettää aikaa hänen kanssaan. Kaksoisolentomaisen näyttelijämiehen kaunis vaimo Helen (Cronenbergin A Dangerous Method ja Cosmopolis ‑elokuvien Sarah Gadon) puolestaan on raskautensa viimeisellä kolmanneksella aavistaen myös jotakin huolestuttavaa miehensä käytöksessä, puhelinsoitoissa ja salaperäisessä epämääräisyydessä. Pian näiden kahden miehen identiteetit ja kahden älykkään naisen aavistukset ja pelot alkavat sekoittua myös katsojan tajunnassa, jonne elokuva on salakavalasti jo asettunut...

Enemyn tunnelma muistuttaa tanskalaisen Nicolas Winding Refnin parempia elokuvia ilman niiden ylitsevuotavia valo‑ ja värityylittelyjä. Tunnelma on maalaileva, viipyilevä ja enteilevä, ja kaikki ovat totisia. Dialogia on vähän, mutta lataus säilyy läpi elokuvan. Enemy sijoittuu suurkaupungin kerrostalopuistoon, jossa sadat ja tuhannet ihmiset keskiluokan eri oksilta asuvat ja elävät pitkälti toisistaan tietämättä. Villeneuve ja kuvaaja Nicolas Bolduc herkuttelevat näillä laajoilla ilmakuvilla, jotka täyttyvät korkeista, moderneista asuinkerrostalotorneista kuin jossain futuristisessa hypercityssä. Rauhallinen kerronta ja hitaat kameranliikkeet muistuttavat Villeneuven Prisoners-elokuvan (2013) trilleritunnelmaa, jossa myös mukana Jake Gyllenhaal. Enemy näyttää etupäässä arkisen tutulta, ja se saa hahmot ja heidän ihmissuhteensa tuntumaan uskottavilta. Elokuvassa on myös hämäriä näynomaisia jaksoja, mutta itse tarina ja draama kulkevat arkisessa ympäristössä huolineen ja haluineen.

David Lynch ei ole kaukaa haettu nimi Enemyn rinnalle. Lynch luo voimakasta ja syvällistä tunnelmaa vahvalla irrationaalisuuden ja unen läsnäololla sekä eksentrisillä henkilöhahmoilla. Enemyn hahmot ovat arkisempia, mutta toisaalta tunnelmaa rakennetaan esimerkiksi runsaalla heijastusten käytöllä ja viittauksilla ikkunoihin, mistä voi halutessaan saada irti vastaavia väreitä kuin Hitchcockin Takaikkunassa (Rear Window, 1954) tai Polanskin elokuvissa. Villeneuve toisin sanoen hallitsee materiaalin, ja hänestä on jo nyt vakiintunut kyvykäs ja varma trilleri‑ ja toimintatyylisten elokuvien tekijä. Elokuvassa on myös omaperäistä huumoria, joka liittyy odotettavaan tulkintaan, kun näyttelijää lähestyvä tuntematon "ihailija" tahtomattaan antaa itsestään kuvan potentiaalisena uhkana ja hermostuneena stalkerina. Nämä hetket välittyvät todennäköisesti terävämmin romaanissa, joka on aina intiimimpi sallien elokuvakohtausta pidemmän ajan mustan huumorin laineille lukijan aivoissa.

Ihmisen alitajunnan pimeiden sivuvirtojen kuvauksena Enemy on yhden idean elokuva, mutta koska idea on hyvä, ei se haittaa. Varmaa on, että harvat elokuvat onnistuvat yllättämään katsojan autenttisesti, ja kokonaisuutena elokuva jää eräänlaiselle unikokemuksen ja häiritsevän vitsin tasolle, jonka pariin on kuitenkin helppo palata sopivan ajan kuluttua. Näyttelijät ovat kiinnostavia ja uskottavia, heidän hahmonsa hyvin tavallisia ja apeita ihmisiä, mikä ei kuitenkaan tee elokuvasta innotonta vaan uskottavan kaikessa ristiritaisuudessaan, sillä pinnallisesti tarkkailtuna kummankin miehen asiat voisivat olla hienosti. Elokuvan aavisteleva ja huolestunut näkökulma onkin pitkälti heidän naistensa näkökulma – toinen raskaana, toinen vailla halikaveria iltaisin – sillä katsoja on takuulla yhtä eksyksissä kuin molemmat Jaket.

Enemy tuntuu kysyvän, kuinka hyvin lopulta kukaan voi tuntea toisen ihmisen, vaikka olisi tämän kanssa intiimeimmässä mahdollisessa yhteydessä fyysisesti, jos pelkästään itsensä tunteminen on suorastaan mahdollisuuksien rajamailla. Siinä ihmismielen pahin vihollinen, oma tuntematon, jonka kanssa on elettävä, ja lisäksi sama ihminen vielä muuttuu, joten...

Villeneuve onnistuu tuomaan tuoreutta ja mielikuvitusta psykologiseen genre-elokuvaan, ja vaikka Enemy on romaanifilmatisointi, kannatti se ehdottomasti tehdä.