Mikko Koivisto

Girl Boss Blues: Queen Bee's Counterattack (1971)

Ohjaaja:

• Norifumi Suzuki

elokuva arvostelu

Tyttöjengielokuvien uudet tuulet saivat alkunsa Girl Boss -sarjan ensimmäisessä osassa.

"Et voi luottaa aikuisiin. Kukaan ei auta meitä tässä maailmassa."

Ohjaaja Norifumi Suzuki oli osumassa ajan hermoon laittaessaan teini-ikäisen Reiko Iken lukemaan edellä mainitun repliikin. Vuosi oli 1971. Japanilainen rikoselokuva oli siirtymässä ritarillisista yakuza-tarinoista kohti 70‑luvun nihilismiä. Sama kehitys odotti gangsterielokuvien uutta alagenreä, tyttöjengielokuvia. Vuosikymmenen taitteessa Nikkatsun Stray Cat Rock (1970–1971) ja Toein Delinquent Girl Boss ‑sarjoilla (1970–1971) startannut lajityyppi valui pikkuhiljaa kohden säälimätöntä dog eat dog ‑mentaliteettia. Kehityksen siemenet kylvettiin Girl Boss eli Sukeban-sarjan ensimmäisessä osassa.

Aiempien tyttöjengielokuvien pirteä pop‑kuvasto tekee tilaa synkemmille sävyille jo Queen Bee's Counter-Attackin ensimmäisessä otoksessa, jossa kamera poimii suurkaupungin yössä tupakkaa sauhuttelevan ja paljastavaan asuun pukeutuneen tyttöpomo Iken kuviin. Alkutekstien aikana esitellään jengin muut jäsenet pelaamassa uhkapelejä, tappelemassa kujilla ja hengittämässä tajuntaa laajentavia substansseja. Hieman myöhemmin tytöt nähdään kadulla myymässä itseään – tosin vain näennäisesti, sillä tarkoitus on kusettaa asiakkaita ja kadota rahojen kanssa ennen aktia. Peli on reilua, sillä aikuiset ovat kelvottomia hyväksikäyttäjiä.

Aikakauden muutos kiinteytyy yhteen osuvaan näyttelijävalintaan. Kuvioihin palaavaa tyttöjengin entistä pomoa esittää edellisen sukupolven pinky violence ‑tähti Yukie Kagawa (The Joy of Torture, 1968; Delinquent Girl Boss: Ballad of Yokohama Hoods, 1971). Kagawan osa on ottaa turpaansa ja kävellä häviäjänä auringonlaskuun. Areenalle jäävät jengin uudet tytöt Ike ja Miki Sugimoto, jotka tulisivat dominoimaan genreä sen loppuun saakka 70‑luvun puoliväliin.

Vuonna 1954 syntynyt Ike ei ollut elokuvassa esiintyessään edes täysi-ikäinen. Ike oli debytoinut aiemmin samana vuonna Suzukin seksikomediassa Onsen Mimizu Geisha (1971), johon hän oli päässyt valehtelemalla ikänsä. Totuuden paljastuttua Suzuki väärensi yhdessä elokuvan tuottajan kanssa näyttelijänalulle uuden syntymävuoden 1953, johon yhä viitataan useimmissa virallisissa lähteissä. Sugimoto oli saapunut kuvioihin samaa reittiä tehden niin ikään ensiesiintymisensä Onsen Mimizu Geishassa, tosin Ikeä vuoden vanhempana ilman väärennettyjä papereita.

Onsen Mimizu Geishan menestyksestä huolimatta Toeilla ei vaikuta olleen täyttä luottoa nuorten naistähtiensä vetovoimaan gangsterielokuvan parissa. Vaikka tyttöenergia dominoi elokuvaa, juoni rakentuu yllättävissä määrin miesten varaan. Mukaan on kirjoitettu yakuzan riveissä nousua tekevä poikaystävä (Hiroshi Miyauchi), Iken kanssa kaveeraava prätkäjengipoika (Shinsuke Taki) sekä perhe-elämän pariin halajava ammattitappaja (Shigeru Amachi), joka määrätään putsaamaan edellä mainittujen synnyttämät sotkut. Taustalla häärii yakuzaelokuvien vakioroisto Toru Abe, jolla on tähtäimessään uuden huumausaineen markkinat. Miesten kädenvääntö nousee siinä määrin keskiöön, että tytöt unohtuvat hetkittäin taka-alalle.

Toinen Queen Bee's Counter-Attackin silmiinpistävä seikka on lajityypissä vielä tässä vaiheessa kukkinut runsas huumori, joka tasapainottaa muutoin pessimististä maailmankuvaa. Hölmöily on sysätty lajityypin vakiotunarien Tôru Yurin ja Akira Oizumin harteille. Samankaltaisia komediakohtauksia esiintyi lajityypissä runsaasti vuoden 1972 lopulle saakka, jolloin nähtiin genren raaistuminen Terrifying Girls' High School: Women's Violent Classroomin kaltaisten elokuvien myötä. Kehitys jatkui tämän jälkeen läpi vuoden 1973 ja huipentui Zero Woman: Red Handcuffsin (1974) julmaan kidutuskuvastoon.

Queen Bee's Counter-Attackissä nihkeä eksploitaatiokuvasto nostaa päätään jaksossa, jossa alaikäinen koulutyttö määrätään vessaan menettämään neitsyytensä omatoimisesti. Aikakaudelle ominaisen näkemyksen mukaan naisen on mahdotonta edes hipaista itseään tuntematta kilon heroiinipaukkuun verrattavaa ekstaasia. Huomattavasti parempi fiilis välittyy yliampuvasta "seksiä moottoripyörän selässä, viimeisenä laukeava voittaa" ‑kohtauksesta. Mukana on myös kourallinen lajityypin vakiokuvastoksi muodostuneita jaksoja, kuten bikinien repeämiseen johtava nyrkkitappelu ja jengiläisen rankaiseminen retuuttamalla tätä moottoriajoneuvon (tällä kertaa veneen) perässä.

Queen Bee's Counter-Attack on lajityypin myöhempiin elokuviin verrattuna varsin kesy ja pienimuotoinen, mutta genren peruselementit ovat siinä jo vahvasti mukana. Girl Boss ‑sarja jatkui tämän jälkeen tasalaatuisilla jatko-osilla Sukeban Blues: Queen Bee's Challenge (1971) ja Sukeban Guerilla (1971), joissa tyttöenergia nousi entistä selvemmin esille, kunnes Suzukin viimeisessä Sukeban-elokuvassa Girl Boss: Revenge nihkeä misogynismi valtasi kankaan. Sarjan parhaat elokuvat, Sadao Nakajiman Girl Boss: Escape from Reform School (1973) ja Ikuo Sekimoton Girl Boss: Crazy Ball Game (1974) säästyivät yllättäen loppuun viidenneksi ja seitsemänneksi elokuvaksi.