Jarkko Lehtola

Lion of the Desert (Erämaan leijona, 1980)

Ohjaaja:

• Moustapha Akkad

elokuva arvostelu

35 miljoonalla dollarilla tehty Erämaan leijona oli Muammar Gaddafin omaperäinen viesti libyalaisille ja länsimaille.

Erämaan leijona on yksi elokuvahistorian omituisuuksista. Kokonaan Muammar Gaddafin rahoittama elokuva kertoo Libyan kansallissankarista Omar Mukhtarista, joka johti 20 vuoden ajan vastarintaa italialaismiehittäjiä vastaan. Elokuva on sisällöltään historiallinen, mutta siinä on epäsuoria ja hieman vääristyneitä poliittisia ja nationalistisia sävyjä. Se ei kuitenkaan sorru samantasoiseen menneisyyden uudelleenkirjoitukseen kuin vaikkapa Stalinin tilaustyö Fall of Berlin (1949).

Historialliselta kannalta elokuva on kertomus eräästä unohdetusta ja verisestä kapinasta. Omar Mukhtar taisteli italialaisten harjoittamaa raakaa kolonialismia vastaan 1910‑luvulta aina 1930‑luvun alkuun. Sissisodan toimien vastineeksi miehittäjät toteuttivat suoranaisen beduiinien kansanmurhan; yli 100 000 suljettiin keskitysleireihin, joissa iso joukko menehtyi. Mukhtar jäi lopulta kiinni vuonna 1931, jolloin hänet oikeudenkäynnin jälkeen teloitettiin. Elokuva kertoo kapinan loppuosasta, viimeisistä kamppailuista, kiinnijäämisestä ja oikeudenkäynnistä. Se valmistui 50 vuotta päähenkilönsä kuoleman jälkeen.

Toinen näkökulma piirtää tapahtuman osaksi Libyalaista modernia kansallismytologiaa. Maa, jolla ei ole varsinaista omaa historiaa löytää itsenäisyyden ja riippumattomuuden halun tapahtumien taustalta. Mukhtarin myytin merkityksestä ja ristiriitaisuudesta kertoo jotain se, että vuoden 2011 Libyan kansannousussa sekä kapinalliset, että Gaddafin joukot taistelivat hänen nimissään. Mukhtarin nimellä legitimoidaan valta Libyassa.

Erämaan leijona oli yksi Gaddafin moderneista tavoista pönkittää omaa asemaansa; Libyassa hän sisäisesti rinnasti itseensä Mukhtarin hengen ja legendan. Tämä siitäkin huolimatta, että Gaddafin luotsaama vallankaappaus vuonna 1969 syrjäytti nimenomaan Mukhtarin uskonnolliseen ryhmittymään kuuluvan kuningas Idrisin. Ulkomaailmalle elokuva taas kertoi Gaddafin toisesta päähänpinttymästä; päättymättömästä vastarinnasta länsimaista kolonialismia vastaan, jonka kautta hän itsekin koki olevansa vapaustaistelija. Erikoiseksi Erämaan leijonan teki sen sisällöllinen tyyli; länsimaisilla tähdillä ja englanninkielellä tuotettu elokuva rakennettiin Hollywood-epiikkien ehdoilla ja tavoilla.

Elokuva on esitetty Libyan televisiossa yli tuhat kertaa, parhaimmillaan useamman kerran saman viikon aikana. Erämaan leijonan popularisointi on vuosikymmenten mittaan sementoitu kiinteäksi osaksi mytologiaa.

Ohjaaja Moustapha Akkad tunnetaan parhaiten John Carpenterin aloittaman Halloween-sarjan (1978–2022) tuottajana. Hänen ohjauksiinsa kuuluu vain kaksi elokuvaa, joista molempien sisältö oli kiistanalainen. Pyhä sota (The Message, 1976) ‑elokuvan kuvaukset päättyivät Marokossa ennenaikaisesti Saudi-Arabian painostuksesta, jolloin Gaddafi, joka oli aina valmiina nälvimään Saudi-Arabiaa, antoi luvan viimeistellä tuotannon Libyassa. Tämä viholliseni vihollinen ‑pohjalta syntynyt yhteistyö johti lopulta myös Erämaan leijonaan. Ohjaaja menehtyi vuonna 2005 tyttärensä kanssa Ammanissa hotelliin tehdyssä pommi-iskussa. Kuoleman jälkeen hänen poikansa on jatkanut työtä Halloween-elokuvien parissa.

Vuonna 1982 valmistunut elokuva maksoi arvioiden mukaan jopa 35 miljoonaa dollaria. Summa oli tuolloin yksi kaikkien aikojen korkeimmista budjeteista. Budjetin taustalla on osaksi Gaddafin rajaton taloudellinen tuki, mutta myös äärimmäinen perfektionismi; kaikki haluttiin luoda autenttisesti, oikeista taistelupaikoista lähtien aina tekniseen kalustoon. Tarinan mukaan elokuvatiimi löysi jopa Mussolinin vanhan luottoparturin avustamaan niissä kohtauksissa, joissa Rod Steiger esitti Il Ducea. Tämäntapainen rahankäyttö näkyy elokuvassa tiettyyn rajaan asti laadukkuutena, mutta kovin moni katsoja tuskin tunnistaa niitä kalliita nyansseja, joita on autenttisuuden nimissä on rakennettu. Mieleen painuvin anti on 1920‑lukulaisen veikeän näköisen ajoneuvokaluston käyttö.

Oliver Reedillä on arkkikonnan rooli ja Mukhtaria esittää Anthony Quinn. Vaikka ei ole epäillystä italialaisten harjoittamasta tyranniasti, niin elokuvalliselta kannalta absoluuttinen mustavalkoisuus luo liian karikatyyrimäisen kuvan. Mukhtarin hahmo on kliseisen ylevä moraaliltaan ja loppuosa elokuvasta onkin puhtaassa marttyyriydessä piehtaroimista. Elokuvan sisältöä arvioidessa ei voi välttyä Arabian Lawrence (1962) ‑assosiaatioilta ja valmistumisajankohta huomioiden elokuvan konsepti tuntuu jo vanhentuneelta.

Jos Gaddafilla oli omat tarkoitusperänsä elokuvalle, niin taloudellisen tuoton hakeminen ei välttämättä kuulunut niihin. Tiukasti diktaattoriin assosioitunut elokuva, jossa eurooppalaiset esitetään raakalaismaisina roistoina ja arabit puhtoisina sankareina ei tuntunut olevan jakelijoiden mielestä riskin arvoista, vaikka kriitikoilta satoikin suhteellisen positiivista viestiä. Suurin syy epäonnistumiseen lieni kuitenkin julkaisudiplomatiassa ja ammatillisuuden puutteessa. Yhdysvalloissa levitystä ei järjestynyt eikä teatterikierros Euroopassa tai lähi-idässä tuottanut juuri mitään. Elokuva kyllä levisi lähi-idässä laajalti, mutta muita reittejä pitkin. Anthony Quinn onkin kertonut, että 80‑luvulla hänet tunnistettiin arabi-maailmassa nimenomaan Mukhtarin roolin esittäjänä. Tämän jälkeen luvassa oli aina talon parasta palvelua.

Elokuva oli osaltaan italialaisproduktio, mutta se kiellettiin kotimaassaan. Erämaan leijonan ensiesitys Italiassa nähtiin vasta vuonna 2009 Muammar Gaddafin valtiovierailun aikana. Gaddafin omien poliittisten agendojen ajo markkinoi epäsuorasti koomisin keinoin myös itse elokuvaa. Hän oli raahannut mukaansa 87‑vuotiaan Mukhtarin vielä elossa olevan pojan ja liikkui julkisesti vain marttyyrin pidätyskuva rinnassa. Se nähdään myös Berlusconin ja Gaddafin yhteiskuvassa.

Kun paikallinen despootti ottaa elokuvan omaksi työkalukseen, muodostuu taustatarinasta useimmiten paljon mielenkiintoisempi kuin itse sisällöstä. Näin myös Erämaan leijonassa.