Jarkko Lehtola

The Fall of Berlin (Berliini kukistuu, 1950)

Ohjaaja:

• Miheil Tšiaureli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Miheil Tšiaureli

The Fall of Berlin on Stalinin tilaama massiivinen tulkinta kommunismin ja kansallissosialismin välisestä taistelusta. Tavoitteena oli luoda resursseista säästämättä mahtipontinen ja visuaalinen historia Neuvostoliiton kansalle Stalinin 70‑vuotispäiväjuhlallisuuksiin. Elokuvan kustannuksista ei ole tarkkaa tietoa, mutta kohtauksia varten varattiin mm. 5 divisioonaa joukkoja, lähes 200 lentokonetta ja satoja panssarivaunuja.

Vastaavia totalitaristisia eepoksia oli toki tehty aiemminkin: 30‑luvun Italiassa Scipio Africanus oli yksi monista erikoisista Mussolinin projekteista, joilla haettiin paitsi historiallista oikeutusta pohjois-afrikan maa‑alueisiin, myös henkistä yhteyttä Rooman valtakuntaan. Saksalainen Kolberg (1945) oli taas Goebbelsin mittatilaustyönä tilattu elokuva uhrautuvaisuudesta ja kansakunnan puolesta kuolemisesta. Edellisten nimikkeiden hengestä poiketen The Fall of Berlin ei tyydy pelkästään luovalla tavalla tulkitsemaan historiaa, vaan pyrkii kirjoittamaan kaiken räikeästi uusiksi.

Tarina alkaa syrjäisestä neuvostoliittolaisesta kylästä, jossa eletään sosialistisessa idyllissä isä aurinkoista palvoen. Koululaiset vierailevat innostuneesti terässulatolla, sulaton työntekijä ansaitsee Leninin kunniamitalin ja Stalinin kuva saa juhlapuhujat lähes itkemään liikutuksesta. Kaikki on perin täydellistä kunnes natsi-Saksa yllättäen hyökkää. Ensitöikseen miehittäjät hirttävät lapsia ja kaappaavat naisia mukaansa (mm. Leninin kunniamitalin saaneen Anatolin morsiamen). Tarina jakautuu seuraamaan kahta eri ryhmää. Toisessa tarinassa seurataan kersantti Anatolin sankarillista taistoa Moskovassa, Stalingradissa ja lopulta Berliinissä. Toisaalla käydään läpi Stalinin ja Hitlerin sisäpiirin toimia sodan nimekkäimmissä vaiheissa.

Elokuvan puitteet ovat kunnossa, rekonstruoitu Berliinin tuho pienoismallien ja lavasteiden avuilla on vaikuttavasti tehty. Propagandistisen luonteensa vuoksi realismista ollaan tietysti todella kaukana. Huvittavana yksityiskohtana saksalaissotilaat ovat pieniä, hinteliä, huonoryhtisiä ja koukkunokkaisia. Ikään kuin oman aikansa rotukäsityksensä vastakohtia. Kysymys ei ole siltikään ideologisesta pilkasta, vaan kyseessä on perinteinen vihollisen ulkomuodon demonisointi. Elokuva kuvattiin Berliinin valloituksen jälkimainingeissa takavarikoidulle Agfan värifilmille.

Maailmankuvaltaan The Fall of Berlin on Stalinin henkilökultin korneimpia ilmentymiä. Sen luoma henkilökuva lienee despoottisella itsekeskeisyyden asteikollakin ylittämätön. Stalin esitetään ratkaisijana, kärsivällisenä neuvojana ja lähes messiaanisena johtajana. Hänen nimiinsä kirjoitetaan kaikki onnistuneet toimet ja epäonnistuneisiin operaatioihin haetaan syyllisiä aina Yhdysvalloista asti. Vainoharhan kyllästämän järjestelmän peruslogiikkahan kuului, että ylevien ajatusten epäonnistuneet toimeenpanot voivat johtua vain petoksesta tai sabotoinnista. Henkilöpalvonta itsessään tuottaa vain myötähäpeää, mutta vastenmielisen teoksesta tekee sen tarkoituksellinen historian uudelleenkirjoitus. Elokuvan vääristely ei ulotu vain sota-aikaan, vaan siinä näkyy myös sodan jälkeisen ajan kiristynyt suurvaltapolitiikka sekä kylmän sodan alkavat tunnelmat sisä‑ ja ulkopolitiikassa.

Sodan palkituimmasta sankarista, kenraali Zhukovista annetaan perin yksinkertaisen ja ammattitaidottoman tomppelin kuva. Stalin vie hänenkin saavutuksista kaiken kunnian; hän opastaa toheloa kenraalia kärsivällisesti kädestä pitäen koko elokuvan ajan. Toteutus saattaa olla kömpelö, mutta taustalla on kylmän rationaalinen ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus; uskottavuuden vieminen ja lokakampanja on paras keino henkilöihin, joista ei kuuluisuuden vuoksi voi vain yksinkertaisesti hankkiutua eroon. Naurettavimmat ylilyönnit eivät kuitenkaan kohdistu liian menestyksekkäisiin kenraaleihin vaan liittolaissuhteisiin. Elokuva esittää Stalinin suunnitteleman mestarillisen manööverin tuhonneen lähes koko saksalaisarmeijan Moskovan taistelussa 1941. "Yllättävän" saksalaisten vuonna 1942 suorittaman kesähyökkäyksen menestys selitetään taas perinteisellä salaliitolla: Britannian ja Saksan välisellä salaisella sopimuksella taattiin malmitoimitusten kulku Ruotsista ja armeija rakennettiin uudelleen. Huvittavia yksityiskohtia löytyy roppakaupalla niin karikatyyrimäisistä liittolaishahmoista kuin sodan ajan keskeisistä tapahtumista.

Näin räikeästi propagandististen ja tarkoitushakuisten elokuvien arviointi sisällön perusteella on tietysti tietyllä tapaa hyödytöntä. Elokuvien sisältö on lievemmilläänkin yleensä sidottuna niin vahvasti aikaansa, ettei nykyihminen pysty arvottamaan sisältöä mitenkään objektiivisesti. Ei voi kuitenkaan olla miettimättä kuinka monelle niistä kahdeksasta miljoonasta elokuvan nähneestä neuvostokansalaisesta elokuvan räikeä vääristely edusti aitoa ja todellista historiaa.

Ehkäpä elokuvan herättämät ajatukset kannattaakin suunnata miettimään nykyaikaa ja niitä tapoja, joilla elokuvat ja tv‑sarjat edelleen muokkaavat katsojien mielikuvia. Suomenkin televisiosta tullut venäläinen tv‑sarja Rangaistuspataljoona (Penal Battalion, 2004) on malliesimerkki ajan henkeen laskelmoidusta tuotteesta. Keskeisessä osassa ovat rikolliset, toisinajattelijat, kulakit ja iso liuta syyttöminä tuomittuja rangaistusvankeja. Tämä järjestelmän näkökulmasta oleva roskasakki taistelee kuitenkin kuolemaan asti ylevän moraalinsa velvoittamina. Ehtaa nationalismia ja paatosta sisältävä sarja osoittaakin kommunistisen järjestelmän pelkkänä opportunistien ja pelkureiden pakopaikkana. Ortodoksipappi kiväärillä varustettuna on viimeistään väkevä väite todellisesta yhteisöllisyydestä järjestelmän takaa. Kaikki tämä on juuri sopivaa sisältöä uutta identiteettiä hakevalla suurvallalle, jonka käsitykseen menneestä ei sovi neuvostojärjestelmän perintö.

Itsetyytyväisyyteen ei ole toki aihetta länsimaissakaan: Saving Private Ryanin (1998) kaltaiset teokset tyytyvät nekin pienimuotoiseen historian uudelleen kirjoittamiseen tai vähintäänkin mielikuvien manipulointiin. Pentagon lainaa palkkioksi ilmaista kalustoa ja rekvisiittaa tuotannoille, joiden historiallinen tulkinta vastaa poliittisia tarkoitusperiä. Historiallinen autenttisuus on jälleen kerran toisarvoista. Ajatuksen tasolla eroa on vain vääristelyn mittakaavassa ja röyhkeydessä.

Josif Stalin kuoli vuonna 1953 ja valtakamppailun jälkeen seuraajaksi nousi Nikita Hrustsov. Hrustsov ryhtyi ensitöikseen järjestämään pesäeroa edeltäjäänsä ja paljastamaan hänen hirmutekojaan. Stalinistisen historiakäsityksen siivoaminen vei The Fall of Berlininkin nopeasti pois yleisestä levityksestä. Poliittisen ilmapiirin muutoksessa yksi mikrotason uhreista oli elokuvan Stalin-roolia näytelleen Mikheil Gelovanin ura. Stalinin aivoituksiin kuului, ettei esikuvansa näköinen (joskin raamikkaampi) Gelovani saanut esittää muita hahmoja. Leima säilyi kuolemankin jälkeen, eikä onneton kaksoisolento saanut enää minkäänlaisia rooleja elokuvissa.