Esa Meisalmi

The Car (Kalmankaara, 1977)

Ohjaaja:

• Elliot Silverstein

elokuva arvostelu

Ohjaus: Elliot Silverstein

Amerikanrauta kolaa ihmisiä takapajulassa ja tööttäilee rytmikkäästi onnistuneen jyräyksen kunniaksi. Ei hyvä elokuva periaatteessa muuta vaadi, mutta valitettavasti siihen hyvä meno tyssääkin. The Car latistuu yksioikoiseksi jahtausleikiksi todella nopeasti. Elokuva voisi ideansa puolesta toki kuulua 70‑lukulaisten auto‑ tai kauhuelokuvien eliittiin, mikäli se sitoisi näkökulmansa vapauden menettämiseen rajummin. Missään vaiheessa ei kuitenkaan saavuteta turvallisuutta uhkaavan terrorin ydintä, koska kaikkea auton tekemisistä ahdistelun kohteiksi joutuviin ihmisiin asti leimaa päällekäyvä yhdentekevyys.

Seuraa juonipaljastus, joka tuskin tulee kenellekään yllätyksenä: Ei, autossa ei ole kuljettajaa. Auton sisältä kuvattuna "The Car" on seepianvärinen lähettiläs helvetistä. Auton ulkopuolelta sen lasit taasen ovat niin paksulti keltaiset, että kiesi tuntuu pumpatun täyteen kusta. Sisällä hölskynee rankasti. Suurin kysymys lienee voiko peltilehmä saavuttaa itsetietoisuuden ja muuttua täydeksi runkuksi? Mene ja tiedä. Jykevän mallinen vuoden 1971 Lincoln Continental Mark III on kyllä pirun hieno painaessaan menemään, mutta varmistus kuljettajan puuttumisesta tappaa elokuvan pystyyn.

Steven Spielbergin ohjaama, tiukasti kuvattu ja leikattu Duel (1971) saavuttaa huomattavasti paremman tunnelman. Siinä järeän paholaisrekan kuljettajaa ei nähdä koskaan, mutta hän on olemassa. "The Car" sen sijaan vain on, ilman vähääkään substanssia, eikä liikenneraivolle löydy edes innostavia yliluonnollisia selityksiä. The Carissa katsojan kannalta olennaista on miettiä lähinnä, että miten ihminen voi pelätä jotain mitä ei henkilöidä siten, että sen poliisivoimatkin haastavaa sekoilua ihmetellessä voisi kokea jonkinlaisen tunnereaktion? Miten tuntea jotain, jota ei ole, ja josta näytillä ei ole kuin pelkät kuoret?

Vuonna 1983 eloon heräsi John Carpenterin avustuksella Stephen Kingin romaaniin perustuva Christine, joka autona tuntui henkilöltä. Sillä vaikutti olleen mieli, tai vähintäänkin ajatuksia ja pyrkimyksiä. Hieman myöhemmin filmattu, niin ikään Kingin tekstiin pohjautunut Maximum Overdrive (1986) saavutti kuljettajattomiin menopeleihin keskittyessään komediallisen rajapyykin kaikessa pölhöydessään. Christinessä auto oli "elävä", Maximum Overdrivessä taas kaikki kulkuneuvot olivat "kuolleita". Kummassakin tapauksessa niissä oli kuitenkin yksinkertaistetun mekaanisen elon sijaan tarkoitusperiensä kautta jotain kouriintuntuvaa. "The Car" on kaikessa minimalistisuudessaan jotain ollen lopulta ei‑mitään. Se vain ajaa tai tuijottaa.

The Car on pelkistetyssä typeryydessään aivan liian olematon elokuva. Siinä ei ole ajatuksia, siinä ei ole toimintaa, ei draamaa, ei kauhua, eikä verta, ja teknologisena painajaisena se olisi aivan liian idioottimainen. Joku pitää aivan varmasti auton olemuksen pohtimista filosofisesti kiinnostavana, vaikka yhtä hyödyllistä olisi miettiä tuolin tarkoitusta. Jos elokuvasta jotain mieleenpainuvaa koettaa löytää, niin tekijöiden huumorintajulle voi nostaa hattua riemukkaasta tööttäilystä. Halvat ovat huvit.