Juho Malanin

Death Bed: The Bed That Eats (1977)

Ohjaaja:

• George Barry

elokuva arvostelu

"Death Bed is one of the weirdest films ever made, and it's great!" — Bruce Fletcher, San Francisco Indiefest

Jotkut elokuvat ovat kuin suunniteltuja täyttämään ne mielikuvat, jotka syntyvät luonnehdinnoista "midnight movie" tai "something weird", eikä äärimmäisen obskuuri yhdysvaltalainen kulttielokuva Death Bed – The Bed That Eats varmasti jäisi listojen vaisumpaan päähän. Kyseessä on George Barry ‑nimisen henkilön ohjaama minibudjetin surrealistinen kauhuhämyily, joka kuvattiin vuonna 1972 Michiganissa ja joka lopulta valmistui vuonna 1977 vain unohtuakseen ja "kadotakseen" melkein samantien. Slasher-kauhujen aattovuosina kysyntää painajaisunesta ammennetulle epäintuitiiviselle tappajasänkyelokuvalle ei ollut, teatterit ja levittäjät eivät innostuneet, eikä tuolloin ollut nykyaikaisia kanavia vaihtoehtoisille levitysmuodoille.

Mikään ei viittaa siihen, että Barry olisi tehnyt elokuvien parissa mitään tämän jälkeen. Päinvastoin hän on sanonut unohtaneensa koko elokuvan olemassaolon ennen kuin internetin yleistymisen myötä melkein 30 vuotta myöhemmin alkoi saapua yhteydenottopyyntöjä hörhöhuntereilta, leffaharrastajilta, toimittajilta, ja pian alkoi myös löytyä todisteita Death Bedin julisteista ja vhs‑piraattikopioista eri puolilta maailmaa. Ohjaaja oli ollut autuaan tietämätön kaikesta tästä hiljalleen kasvaneesta kulttimaineesta ja huhuista tai siitä, että joku "kiva tyyppi" oli ylipäätään onnistunut piratisoimaan leffan, joka kainalossa Barry oli aikoinaan turhaan matkustellut pitkin Yhdysvaltojen avainkaupunkeja, molemmilla rannikoilla.

Elokuva on liian hölmö ollakseen puhtaasti kauhua ja liian häiritsevä ollakseen silkkaa komediaa, silti molemmat elementit ovat läsnä. Elokuvassa päähenkilönä on vanhanaikainen, näyttävä vesisänky, joka syö esineet ja ihmiset, jotka asettuvat sängyn päälle lepäämään, mietiskelemään tai panemaan. Sänkyä kontrolloi jonkinlainen demoni, joka oleilee tiiliseinällä riippuvan maalauksen takana. Demonin monologi toimii myös kertojaäänenä tarinalle, jossa toisilleen tuntemattomat pahaa-aavistamattomat matkalaiset ja kulkurit tietysti ilman kummempaa syytä saapuvat syrjäiselle, linnamaiselle rakennukselle, jonka kolkossa huoneessa kirottu sänky sijaitsee. Bed and breakfast, sängyn näkökulmasta!

Näyttelijät ovat yhtä tuntemattomia kuin kaikki muukin elokuvassa. Viehättävät naishahmot ovat kuin suoraan Avere vent'annin (1978) koekuvauksista, ja hyvin epäintuitiiviset ja vähintäänkin hymähdyksen aiheuttavat gorekohtaukset sekä muut erikoistehosteet sängyn ahmimis‑ ja "ruuansulatusmekanismeista" ovat kekseliäitä.

Kyseessä on kulttielokuva, joka kiikkuu hupsun, lapsellisen ja toisaalta oivaltavan, hyvin omaperäisen ja oikealla tavalla sympaattisen rajamaastossa. Elokuvan alkupuolella huumori on luokkaa "videoharrastelijan trikkikuvakokeiluja luokan edessä", mutta missään vaiheessa elokuva ei menetä omituista vetovoimaansa, joka sitä kantaa. Kohtaukset eivät tietenkään muodosta mitään varsinaista juonta, ja pääpaino on hämytunnelmassa ja loppua kohden melko surrealistisiakin sävyjä saavassa outoudessa, jollaista katsellaan öisin. Se kuuluu myös elokuviin, jotka katsomishetkellä saattavat tuntua ajoittain väsyneiltä (sic) kunnes 10 vuoden kuluttua kuvat saapuvat ja palaavat varoittamatta uniin. Kuoleman, hajoamisen ja aikakausien symboliikka vilisee letargisessa kuvastossa, kaikki pakenee järkeä ja selitystä. Jos on olemassa luurankofetissiä, alan miesten ja naisten luulisi innostuvan elokuvasta.

Sänky on tietysti yksi ihmiskuntaa kaikkialla yhdistävistä tekijöistä. Sänky tai pelkkä makuusija on paikka, josta haetaan lepoa, rauhaa ja turvaa. Jos sänkyyn ei voi luottaa, voiko mihinkään? Bay of Blood (1971), Friday the 13th (1980), China Girl (1987), Basic Instinct (1992), Gone Girl (2014), Jörg Buttgereit ja monet muut ovat kuvanneet ikäviä sänkyvälikohtauksia, joissa hahmojen turvapaikka murskataan väkivallalla ja saastalla. Mitään tarkempaa analyysia elokuvasta on turha rakentaa, se on omaperäinen visuaalinen vitsi, kuin unettoman ja tylsistyneen vampyyrin sekava houre neljännessä tilaulottuvuudessa juotuaan alienin verta.

Samasta syystä se on kulttielokuva, josta ei puhuta vuosikymmeniä suu vaahdossa kuten Django Killistä (1967), Pink Flamingosista (1972) tai Liquid Skysta (1982), joiden päräyttävyys liittyy laajoihin kulttuurikonteksteihin ja ‑kritiikkiin siinä missä Death Bed on puhdas yhden idean ja käytännössä yhden tilan underground-teos, jonka yletön hehkuttaminen olisi vaivaannuttavaa. Omaperäisyytensä ansiosta sitä ei voi kuitenkaan olla huomioimatta, koska joskus yksittäinen kuva tai ääni riittävät pitämään katsoja kiinnostuneena. Kuten "juoni"kuvauksesta käy ilmi, herää kysymys ainesten riittämisestä pitkää elokuvaa varten lyhärikokeilun sijaan, mutta onnistuminen on kuitenkin selvästi havaittavissa. Elokuva kestää vajaat 80 ntsc-minuuttia, ja vähänkin pidempi kesto olisi merkinnyt arvostelukyvyn puutetta ohjaajan taholta, askel väärään suuntaan minkä elokuva kykenee välttämään sänkysnäkkäilyissään. Ehkä tämän jälkeen ei omaakaan sänkyä voi enää katsoa samalla tavalla.