Paavo Ihalainen

Pink Flamingos (1972)

Ohjaaja:

• John Waters

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Waters

Pahamaineinen underground-elokuva Pink Flamingos esitettiin pierunhajuiselta 16 mm ‑filmiltä samaan aikaan Night Visionsin avajaiselokuvan kanssa. Valikoiva yleisö vaikutti tietävän, mitä tuleman pitää, sillä kukaan ei oksentanut, tai edes marssinut ulos salista kesken elokuvan. Tai sitten suomalaisilla on nykyään rautaisempi vatsa kuin 70‑luvun alun yleisöillä.

Omissa kirjoituksissaan baltimorelaisohjaaja John Waters usein korostaa hyvää makuaan elokuviensa huonon maun suhteen, eikä omien sanojensa mukaan heittele katsojia suivaannuttavia aineksia kokoon vain huvikseen. Kuitenkin Pink Flamingos on aika lailla niin törkeä kuin elokuva voi olla. Sen sekalaisia törkykohtauksia ei juurikaan voi perustella juonella tai teemalla. Ne ovat sarja toinen toistaan inhottavampia, provosoimaan tarkoitettuja kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa vain erittäin löyhästi.

Voidaankin nähdä, että Watersin hyvä huono maku on kehittynyt vasta hänen suurimman kulttielokuvansa valmistuttua. Pink Flamingosin överiksi vedettyä härskiyttä kun on hankala ylittää, saati edes yltää samalle tasolle. Elokuvan keskeisenä ideana on peilata keski‑ ja yläluokan koppavaa asennetta, statussymboleja, ja taipumusta vähäpätöiseen kilpailuun karnevalisoimalla nämä täysin groteskeiksi äklövisioiksi.

Läski transvestiitti Divine perheineen on roskasakkia potenssiin neljä. Äiti, poika, ottotytär ja isoäiti ovat kaupungilla päät kääntävää ja pahamaineista porukkaa, joilla on outoja seksuaalisia tapoja. Rumien pihakoristeiden korostamalla joutomaalla asuntovaunussa asuva kööri nauttii suuresti ulkomaailmalta saamastaan oudoksuvasta huomiosta. Kummallisesta ja härskistä käytöksestään huolimatta heillä on laaja ystäväjoukko, joka arvostaa heitä juuri sellaisina kuin ovat.

Mutta toisaalla asustaa feikkaajia, aidosti häijyjä ihmisiä jotka tekevät bisnestä muita riistämällä ja kiusaamalla, ja kadehtivat Divinen perheen saamaa mainetta. Connie (Mink Stole) ja Raymond Marblen (David Lochary) sodanjulistus ei niinkään ole kilpailla sikamaisuudessa, kuin pilata Divinen maine ja lopulta pyyhkiä koko perhe maan kamaralta.

Watersin ohjaustyyli on olla välittämättä kankeasti lausutuista vuorosanoista ja korostaa näyttelijöiden ylilyötyä teatraalisuutta. Persoonallisuus on ohjaajalle näyttelijän taitoja tärkeämpi asia. Flamingosin roolisuoritukset ovatkin niin kehnoja, että ne auttavat etäännyttämään katsojaa kaikesta ruudulla nähtävästä. Kyse on varsin unenomaisesta ja jopa surrealistisesta elokuvasta. Watersin törkymaailmassa syy‑seuraussuhteet ovat hämäriä, ja maailma toimii selvästi omilla säännöillään.

Auktoriteetteihin suhtaudutaan viehättävän halveksuvasti. Posteljoonia ei kaivata mihinkään. Poliisit eivät etsi Marblejen kidnappaamia tyttöjä, mutta saapuvat pamput tanassa keskeyttämään Divinen syntymäpäivät rikkaan Connien käskytyksestä. Kyttien kuolema ja syödyksi tuleminen ei myöskään vaikuta hetkauttavan ketään. Elokuvan lopussa nähtävät lehdistön edustajat eivät ajattelekaan keskeyttää nenänsä edessä tapahtuvia murhia, vaan pelaavat Divinen luomaa mediapeliä kiltisti niiden sääntöjen mukaan shokeeraavan ja hyvin myyvän jymyjutun saadakseen. Selvästi keltaista lehdistöä edustavat lehtimiehet saavat Watersilta jopa sympatiaa.

Elokuvan logiikka on siis outoa, mutta sisäisesti ehjää. Korostetuimmin tämä näkyy elokuvan hahmojen kaksinaisessa suhtautumisessa erilaisiin törkeyksiin. Divine raivostuu saatuaan Marbleilta postin mukana paskakasan, mutta heti seuraavassa kohtauksessa ilahtuu saadessaan syntymäpäivälahjaksi kehystetyn oksennusläikän. Kyse ei varsinaisesti ole edes itse jöötistä – ikoninen loppukohtaus todistaa, ettei uloste inhota Divinea lainkaan. Jopa niinkin äärirajoilla elävä ihminen tunnistaa, mikä on henkilökohtainen loukkaus häntä ja hänen elämäntapaansa kohtaan. Kun tukikohtana toimiva asuntovaunu syttyy tuleen, viimeisetkin raja-aidat Divinen käytökselle häviävät.

Charles Mansonin "perhettä" vankilassa tapaillut, massamurhista pohjattoman kiinnostunut Waters nappasi Pink Flamingosilla varsin hyvin ajan hermosta kiinni. Vaikka elokuvasta pitivät hipitkin, ei tämä selvästikään ollut enää kukkaiskansalle suunnattu juttu, vaan ennakoi uutta alakulttuuria. Waters kumppaneineen nautti silminnähden auktoriteettien kukistamisesta, sovinnaisuudelle ja hyville tavoille vittuilusta, ja teki kaiken itse, vaikkei taitoa välttämättä ollutkaan. Kaiken pohjalla oli kuitenkin normaalista poikkeavien ja outojen tyyppien hyväksyminen sellaisenaan. Parin vuoden päästä punk-kulttuuri leimahti sitten käyntiin kunnolla.