Paavo Ihalainen

Star Wars: Episode VII – The Force Awakens (Tähtien sota – episodi 7, 2015)

Ohjaaja:

• J.J. Abrams

elokuva arvostelu

Mitä uutta Abramsin avaruusseikkailun visio tuo Tähtien sodan maailmaan? Varoitus, tämä arvostelu spoilaa joitakin elokuvan tarjoamia yllätyksiä. Lukeminen siis omalla vastuulla elokuvaa vielä näkemättömille.

Disneyn suurin satsaus on kuluvana syksynä ollut lanseerata uusi Star Wars ‑tuoteperhe. Sen huipennuksena on tietenkin elokuva, jolla on vaikea tehtävä vedota mahdollisimman suureen yleisökuntaan. Monella fanilla on mennyt maku Tähtien sotaan kelvottomien 2000‑luvun esiosien myötä. Mutta yllättäen ohjaaja J.J. Abrams käsikirjoittajineen onnistuu tuomaan miellyttävää seikkailuhenkeä jo kuolleeksi veikattuun franchiseen. Seikkailu on tehty hyvin tuttuun tyyliin, mutta miellyttää silti.

Elokuvan tehtävänä on esitellä uuden sukupolven tähtiseikkailijat, mutta samalla pitää vanha fanikunta tyytyväisenä antamalla silmäniskuja menneisiin osiin. Prequeleihin verrattuna Abrams on ollut tarkka siinä, että uusi elokuva sopii visuaalisesti jo 70‑ ja 80‑luvulla vakiintuneeseen estetiikkaan. Star Wars ‑galaksi on jälleen kuluneen ja eletyn oloinen ja avaruusolennot ovat suurimmaksi osaksi nukkeja eivätkä tietokonekammotuksia.

Fanipoikana Abrams tarjoaa paljon hyvin tunnistettavia kohtauksia, asetelmia ja hahmoja. Nyt ulos heivatun avaruussaagan luojan George Lucasin eräs argumenteista 1999–2005 tekemiensä prequeleiden puolesta oli, että ne peilaavat aikaisempia osia. Samalla tavoin Abrams on tehnyt peilikuvan ensimmäisestä Tähtien sodasta, joka kyllä heijastuu katsojalle vähän turhankin kirkkaasti. Mutta mitä uutta Abramsin visio tuo avaruusseikkailun maailmaan? Varoituksen sana, tämä arvostelu spoilaa joitakin elokuvan tarjoamia yllätyksiä. Lukeminen siis omalla vastuulla elokuvaa vielä näkemättömille.

Kun 70‑ ja 80‑luvuilla kirkassilmäiset kapinoivat pitkätukat taistelivat ylivoimaisen oloista avaruuden establishmentia vastaan, asetelma on päivittynyt nykypäivän mukaiseksi. Nyt galaktiselle rauhalle on uhkana vanhan Imperiumin kanssa hyvin samanlainen militaristinen ja natsimainen järjestö First Order. He pitävät demokratian vastaisia palopuheita, sulkeisharjoituksia ja tarkkoja univormukoodeja, mutta jos heidän on tarkoitus olla uusnatseja, ovat he ottaneet riveihinsä myös huomattavasti naisia ja ei‑valkoisia. Pahiksilla ei ole selvästikään pulaa resursseista, sillä ilmeisesti he ovat rekrytoineet ja kouluttaneet sotilaita jo lähes 20 vuoden ajan, ja onnistuneet rakentamaan Kuolemantähteä kymmenen kertaa suuremman taisteluplaneetan. Pahojen puolta käsitellessään elokuva muistuttaa eniten fanifiktiota, vaikka prequeleihin verrattuna on virkistävää, että pahat tuntuvat olevan koko ajan läsnä ja heihin käytetään valkokangasaikaa.

Jotta uudet sodat saadaan pyörimään, on tietysti pahojen hoidettava demokraattinen järjestys pois päiviltä ja otettava valta. Hyvien puolen helppo tappio kaivaa toki maata Jedin paluun (1983) lopun alta, koska nyt käy ilmi, ettei pimeää puolta kyetty kitkemään juurineen. Tästä voi nähdä rinnastuksia todellisen maailman nykytilanteeseen, jossa sotien nimellinen päättyminen ei johda rauhaan, vaan yleensä konfliktien palaamiseen kun hyvin samanoloiset tahot ottavat valtatyhjiössä edeltäjiensä paikan.

Uuden sukupolven päävihollinen on kiukkupussi Kylo Ren (Adam Driver), Darth Vaderia ihaileva luihu kaapuveikko. Maskin alta paljastuu yllättävän epävarma nuorukainen, joka kuuluu hänkin Skywalkerien sukuun. Renissä kiinnostavaa on hänen pelkonsa pimeältä puolelta pois liukumisesta. Hän ei halua tulla Vaderin tavoin lopulta pelastetuksi, vaan palvella pimeyden voimia hamaan loppuun asti. Taustalla lienee perustavanlaatuinen halveksunta hänen vanhempiaan kohtaan, mutta mistä inho kumpuaa, se ei vielä tässä osassa paljastu. Onkin hyvä idea jättää antagonistista vielä ratkaistavia mysteereitä yleisön mielenkiinnon yllä pitämiseksi – taas läksy, jota Lucas ei tajunnut prequeleissaan.

Keskeinen naissankari, Daisy Ridleyn esittämä Rey, on selkeä peilikuva Luke Skywalkerista. Tällä kertaa aavikkoplaneetalla asuva orpo jäisi mieluummin kotiin kuin lähtisi vieraita planeettoja tutkimaan. Vaikka hän kokee itsessään Voiman heräämisen, Rey haluaisi mieluummin pysytellä siitä ja sen tuomasta vallasta erossa. Hän ei kuitenkaan ole pelkuri tai liian korostetun vastahankainen sankari. Itsestään huolehtimisen Rey on oppinut pitkinä yksinäisinä vuosina, eikä toisiin luottaminenkaan ole hänelle ylivoimaisen vaikeaa. Lähinnä hahmon kehityskaari liittyy hänen tarpeeseensa löytää perheensä. Elokuvan edetessä tämän tavoitteen vihjataan vahvasti olevan limittäinen määränpää tarinan starttaavan hakumatkan kanssa. Viimeinen Jedi, Luke Skywalker on löydettävä!

Toinen uusista sankareista vaikuttaa olevan Reytä yksioikoisempi. John Boyegan esittämä Finn on entinen stormtrooper, jolla on moraalisia ongelmia edustamansa First Orderin häikäilemättömän sotilastoiminnan kanssa. Star Wars ‑logiikalla hänestä ei kuitenkaan tule mitään pasifistia vaan puolta vaihtaneena hän lähes välittömästi posauttelee entisiä taistelutovereitaan ilmaan isolla avaruusalustykillä vailla tunnontuskia. Puolensa vaihtajana hän vertautuu Imperiumin vastaiskun Landoon, josta tuli anteeksiannon myötä sankari, kun taas pahat suhtautuvat luopiona pitämäänsä Finniin suurella halveksunnalla. Eikä ihme, nostaahan hän herätyksen saaneena itsensä muiden stormtroopereiden yläpuolelle. Hänen näkökulmastaan aivopestyt toverit eivät ansaitse elää niin kauan kuin palvelevat pahan puolta. Sama ajatusmaailma, joka ajaa myös Kylo Reniä.

Renin tapainen ihmishirviö Finn ei kuitenkaan ole – hän saa luotua nopeasti ystävyyssuhteen sekä Reyhin että mestaripilotti Dameron Poehun (Oscar Isaac). Hahmo vain noudattaa satuelokuvalle tavanomaista mustavalkoista moraalia. Toisaalta hahmolla saatetaan tähdätä rikkomaan myös toisenlaisia mustavalkoisia teesejä. Jää seuraavassa osassa nähtäväksi, muodostuisiko Finnin ja Reyn välille romanssi – Hollywood-elokuvalle kyseessä olisi varsinainen tabun rikkominen, sillä mustan miehen ja valkoisen naisen romanssia ei yleensä käsitellä etenkään viihde-elokuvissa.

Elokuvan ehkä jännittävimmät elementit liittyvät pitkästä aikaa esiintyvän Han Solon hahmoon. Kun tietää, miten näyttelemiseen kyllästynyt pilvipää Harrison Ford on viime vuosikymmeninä ollut, ja tietää, miten vähän hän nimen omaan Solon hahmosta välittää, on yllättävän hauskaa nähdä hänet jälleen hieman retalemaisena avaruusseikkailijana. Etenkin Solon taipumus tehdä huonoja suunnitelmia ja suhtautua liian ylimielisesti omiin vakuuttamiskykyihinsä myhäilyttää. Toisaalta kuten Ford toivoi jo Jedin paluun kohdalla, Solo esiintyy nyt viimeistä kertaa. Suositun hahmon surman myötä tarinalle pyritään saamaan lisää painoarvoa.

Solon osuus elokuvan juonessa on toimia edellisen seikkalijoiden sukupolven edustajana, joka paljastaa suuremman konfliktin nuorille päähenkilöille, ja kutsuu mukaansa seikkailuun. Hän on täten rinnastettavissa Obi‑Wan Kenobiin, mikä on hupaisa idea, sillä alkuperäisessä Tähtien sodassa Solo ja Kenobi oli asetettu hyvien puolelta (ainakin Luken näkökulmasta) toistensa vastakohdiksi. Myös Obi‑Wan isähahmona (sekä Anakinille että Lukelle) teki lopulta uhrauksen, joka tuntuu ensin turhalta, mutta tulee määrittämään hahmojen motiiveja ja toimintaa vastaisuudessa.

Star Wars on ollut aina erittäin perhekeskeinen tarina. Isien teot, hyvät ja pahat, liittyvät kiinteästi galaksin kohtalonhetkiin. Skywalkerien perheen sisäinen draama tuhoaa kokonaisia aurinkokuntia ja vaatii miljoonia henkiä, mutta suvun sisäisten ristiriitojen kautta toteutuu yhä suuri valon ja pimeän puolen kamppailu. Siksi kukaan suvun jäsenistä ei voi muuta kuin valita näistä poluista toisen. Oidipaaliset ulottuvuudet myös yleensä määrittelevät, että kunkin jäsenen valinta on päinvastainen kuin omalla isällä. Elokuvasarjan laajennuksien myötä, samanlaisten melodramaattisten syklien toistuessa kerta toisensa jälkeen, avaruusooppera alkaa muistuttaa jo hieman Alejandro Jodorowskyn Metabarons-sarjakuvateosta.

Rey on siinäkin mielessä kiinnostava irtiotto sarjan aiemmista päähenkilöistä, Anakinista ja Lukesta, että Voiman mysteerin hallitsemisen halun sijasta häntä vie lopulta eteenpäin yleisempi uteliaisuus galaksiaan kohtaan. Keskeiset kysymykset perheestä ovat päällimmäisenä hänen mielessään, mutta hahmo ei peittele innostuneisuuttaan kun pääsee uuden äärelle. Tästä on esimerkkinä tilanne, jossa hän näkee ensimmäistä kertaa vieraan planeetan, joka on, toisin kuin kotiaavikko, täynnä puita. Reyn uuden kokemisen innostuksen toivoisi olevan myös verrattavissa saagan omaan kehitykseen tästä eteenpäin.