Kalle Karinen

Spectre (2015)

Ohjaaja:

• Sam Mendes

elokuva arvostelu

Spectre jatkaa Skyfallin tarinaa saumattomasti. Lontoossa MI6 on taas jaloillaan, vaikka päämaja onkin pommin runtelema.

"So what's going on, James? They say you're finished."
"And what do you think?"
"I think you're just getting started."

Spectre jatkaa Skyfallin (2012) tarinaa saumattomasti. Lontoossa MI6 on taas jaloillaan, vaikka päämaja onkin pommin runtelema. Bond sooloilee kostoreissuillaan ja pääsee samalla SPECTRE-organisaation jäljille. 00‑agentit ollaan siirtämässä kortistoon tarpeettomina reliikkeinä, joten tarvitaan britteihin kohdistuva uhka, jonka Bond voi ratkaista. Kyse on nyt valvontakoneistoista ja korruptiosta turvallisuuslaitosten huipulla. Spectre jatkaa paljastuksia Bondin taustasta ja lapsuudesta, ja näyttää myös SPECTRE:n ja sen ikonisen johtajan Blofeldin alkuvaiheet.

Näyttelijäkaartin ykkösnimi on Tarantinon suosioon sinkauttama Christoph Waltz, jonka naama alkaa olla jo kulunut, mutta mies on toisaalta kuin synnynnäinen Bond-pahis: ivallinen, itsevarma ja puhuu hieman murtaen. Historian vanhin "Bond-tyttö" 51‑vuotias Monica Bellucci on kaavamaisesti se kylmä vanhempi "kohtalokas" nainen, ja Léa Seydoux (Adelen elämä, 2013; The Lobster 2015) on edukseen nuorempana rakastettuna. Tiedustelupalvelun johtoon pyrkivää C:tä näyttelee Andrew Scott, jonka inhottava katse on tuttu toisesta Lontoossa vaikuttavasta älykkösosiopaatista, eli megasuositun Sherlock-sarjan (2010–2017) Dr. Moriartysta. On vaikea olla näkemättä miehessä aivan liikaa Moriartya, vaikka rooli C:nä onkin toki hillitympi. Nopealiikkeisen 007:n aivan kannoilla sinnittelee kuumottava vähäsanainen korsto Hinx (entinen WWE‑painija Dave Bautista; Guardians of the Galaxy, 2014).

Bond ei ole ollut realistinen hahmo ikinä, mutta nyt alkaa olla vaikea hyväksyä ylilyöntejä, kuten 007 hakkaamassa turpaan helikopteripilottia ilmassa. Tai vielä pahempaa: hän matkustaa syrjäseudulle vihollistukikohtaan ja jättäytyy vangiksi mitä ilmeisimmin vailla suunnitelmaa tai taustajoukkojen tukea, vain luottaen siihen, että noh, kyllä minä täältä jotenkin karkaan. Ja tuo vieläpä mukanaan naisen, jota oli vannonut suojelevansa. Ehkä tätä käytöstä ruokkii itsevarman Bondin hybris, tai ehkä masennus ja itsetuhoisuus. Toisaalta juuri törkeä röyhkeys tekee Bondista – ja etenkin Craigin Bondista – erikoislaatuisen ja viihdyttävän. Saman tason ylilyönteihin pystyy myös SPECTRE, jonka huippukokous Roomassa on miltei koominen, ja sopisi hienovaraisuudessaan sellaisenaan Austin Powers ‑leffaan. Lisäksi kokoustelijat puhuvat kukin omaa äidinkieltään (saksa, espanja…) eikä simultaanitulkkauslaitteita juurikaan näy – superrikollisten kerma ei siis ole lahjatonta.

Q:lta (Ben Whishaw; Perfume: The Story of a Murderer, 2006) irtoaa 007:lle vimpaimeksi vain yksi viritelty rannekello. Autofetisistejä sentään hemmotellaan: Bond ajelee Aston Martin DB10:llä, jonka ohjaaja Sam Mendes jopa esittelee "ensimmäisenä roolihahmona". Vastapuolen Hinxillä on allaan konseptiauto Jaguar C‑X75, joka ei koskaan päätynyt myyntiin asti, koska nykyinen ostajakunta on liian köyhää.

Toiminta on editoitu Skyfallin tapaan huolella. Ehkäpä Quantum of Solacen (2008) surkeasta silppuleikkauksesta tuli painokasta palautetta. Bond-historian suurimmalla 300 miljoonan dollarin budjetilla on saatu takaa-ajoa autoilla, helikopterilla, lentokoneella, moottoriveneellä ja jalan, muutamakin massiivinen räjähdys (Marokon posaus pääsi jopa Guinnessin ennätystenkirjaan suurimpana elokuvaräjähdyksenä), sekä näyttävää kuvaa etenkin Itävallan lumisilta vuorilta sekä kuolleiden päivän festiviteeteiltä Méxicossa. Huvittavasti Meksikon hallitus maksoi miljoonia veroetuina Eon Productionsille siitä, että maa saisi positiivisen julkisuuskuvan Bondissa, mutta heille nähtävästi riittää, ettei huumesotaa mainita – se on aivan ok, että terroristit uhkaavat räjäyttää stadionin, helikopterista tippuu väkeä juhlijoiden niskaan ja Bond romauttelee taloja. Lokaatioista toiseen siirtyminen on rytmitetty siten, että jännite pysyy korkeana, eikä toimintajaksoihin ehdi kyllästyä, vaikka Spectrellä on kestoa kaksi ja puoli tuntia.

Bondeissa ohjaajalla tuntuu olevan merkitystä. Käsikirjoittajapari Neal Purvis ja Robert Wade ovat nimittäin pääasiassa vastuussa sekä kahdesta ehkäpä huonoimmasta Bondista (Die Another Day, 2002 ja The World Is Not Enough, 1999), että kahdesta ylimpään parhaimmistoon kuuluvasta (Skyfall ja Spectre). Sam Mendesin ote on erinomainen, vaikkei hän tällä kertaa ylläkään aivan Skyfallin huipputunnelmiin.

Spectren pettymyksistä ensimmäinen on Sam Smithin tunnusbiisi, joka kyllä kunnioittaa perinteitä, mutta vaikuttaa silti liian monimutkaiselta eikä oikein lähde käyntiin – ja sitä yrittäessään lipsuu euroviisusektorille. Makuasia, toki – jopa Madonnan "Die Another Day" ‑teemalle löytyy puolustelijansa. Toinen pieni miinus on Q:n ylimaalliset hakkeritaidot. On hyvin laiskaa ja väsynyttä kirjoittajilta ratkaista ongelmia sillä, että Q naputtelee hetken läppärillä ja onkin heti sisällä vakoiluverkossa pelastamassa päivän.

Spectre virittelee hyvän pohjan Bond-jatkumolle, ja etenkin antaa uutta painoarvoa Blofeld-hahmolle varhaisten 007‑leffojen uusinkatseluja varten. Elokuva valmistelee siirtymää vanhoihin Bondeihin sisältämällä kaikuja niistä, mm. kovin tutun näköistä junatappelua, auton heittoistuin ja terveysinstituutti alpeilla. Itse James Bond tosin on edelleen se sama traumatisoitunut jyrä kuin Casino Royalen (2006) ilmestyessä, jolloin yleinen käsitys oli se, että nyt näytetään 007:n alkutarina ja kehitys tylystä salamurhaajasta lipevämmäksi agentiksi. Teoria osoittautui vääräksi: neljä elokuvaa myöhemmin rogermoorelainen kepeys on edelleen täysin kateissa. Daniel Craigilla on tilaisuus yrittää muuttaa tätä seuraavassa, sopimuksensa viimeisessä Bondissa, mutta ehkäpä Craigin tyly ja psyykkisesti haavoittuvainen Bond onkin juuri se mitä 2000‑luvun katsojat haluavat.