Juho Malanin

Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992)

Ohjaaja:

• Jari Halonen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jari Halonen

Jari Halosen Back to the USSR – Takaisin Ryssiin valmistui noin parikymmentä vuotta sitten, eli pian Neuvostoliiton särkymisen jälkeen. Tämä oli merkittävä käänne ja "juttu" maailmassa, jossa vampyyrit ja "perinnöillä mahtailevat paperitehtailijat" päätyivät voittajiksi historian niskan päälle (ja suonelle) ilmentymin ja seurauksin, jotka ovat osa modernia vapautta eli kapitalismia, jota vain pahat voivat uhata. Ja pahin paha on tietysti vampyyri.

Reima Elo (Jorma Tommila) on kylän viimeinen kommunisti, eikä hänellä ole hirveästi kavereita. Monoa tulee perseeseen säännöllisesti paikallisen pubin natsiportsarilta (Jouko Turkka), akka kehottaa menemään hirteen ja haistamaan paskat (todellakin tässä järjestyksessä). Tytär ja naapurit eivät ole innostuneita melko jurrisen partaiskän aamuöisistä huuteluyrityksistä kerrostalon pihalla, ja myös itsemurhayritys menee pieleen, kun kylän häijyin ämmä sillan yli fillarilla ajaessaan ystävällisesti kehottaa sankariamme ottamaan rohkeasti sen viimeisen askeleen, jota tämä tyrskyn yllä suunnittelee. Mutta eihän sitä mitä tahansa voi viimeisikseen kuunnella, huoralle on ensin annettava turpaan, eikä kauhu siis ole vieläkään ohi! Lopulta astetta vakavampi itsemurhayrityskin epäonnistuu, sillä koko elämänsä kärvistelleen niska ei suostu katkeamaan edes hirressä. Tämä onkin onni, sillä lähellä viimeistä dramaattista kiikkuhetkeä Reiman talolle saapuu salaperäinen, jopa toveri Leniniä muistuttava hahmo Vladimir (Taisto Reimaluoto), joka ei suostu nykäisemään onnetonta Reimaa jaloista, vaan ehdottaa sen sijaan keskustelua. Hän on vailla majapaikkaa...

Elokuva on näissä tunnelmissa käynnistyvä ja etenevä eettinen, eeppinen matka ja kuvaus "ensimmäisen ideologisen vampyyrin synnystä". Kauan arkussa maannut kiltti punainen vampyyri vajosi alun perin uneen aikomuksenaan herätä, kun ajat olisivat taas paremmat. Herättyään hän huomasi kaiken kuitenkin muuttuneen vain entistä hirveämmäksi. Karussa ja mieleenpainuvassa kohtauksessa takaumavuosikymmeniltä nähdään mm. valkoisten death squad vastassaan tämä kommunisti, johon luoditkaan eivät tehoa.

On selvää, että kun dialogissa viljellään sanoja kuten vittu, huora, saatana, kyrpä ja jumala, täytyy tietää hirveän tarkkaan mitä ollaan tekemässä, ja juuri siksi tällainen toimii vain harvoin. Pienen kielialueemme tekijöistä Jari Halonen lienee ainoa, jolla on kyky hallita sellaisia "metodeja", jotka tosiaan saavat härskistäkin aineksista koostuvan absurdin, mustan ja loputtoman älykkään komedian toimimaan melko ennennäkemättömällä tavalla. Halosen näyttelijämetodi ei taatusti vetoa kaikkiin, mutta siksihän on olemassa Elitisti, joka tarjoaa näkökulmia.

Halosen idea näyttelijäohjauksessa on saattaa näyttelijät sellaiseen tilaan tai sellaiselle "alueelle", että tiedostettu kontrolli ja johdonmukaisuus ovat ainakin osittain kadonneet, ja mitä tahansa voi tapahtua. Tässä on tarkoitus pyrkiä joidenkin vaiettujen ja kätkettyjen totuuksien äärelle kuin surrealistisessa liikkeessä aikanaan sen keskittyessä ihmisen alitajuntaan ja tiedostamattomaan. Näyttelijä on "alueella" silloin kun hän ei ole enää täysin ohjaajan hallinnassa. Tätä Halonen vaatii, ja sitä ei nähtävästi hirveästi ymmärretä Halosen kotimaassa: inhottavan nettiuutisen mukaan Halosen viimeisintä elokuvaa Kalevala – Uusi aika (2013) esitettiin lähinnä tyhjille saleille, vaikka elokuva on perustellusti hieno, kenties mestariteoskin, mutta vähintään persoonallinen, omintakeinen, kunnioitettava visio – sillä ei kukaan muu tällaista täällä yritä ja tee. Se vaatii näkemystä ja ide(ologi)aa.

Näyttelijöille Halosen tyyli on taatusti antoisa ja avartava ammattillisessa mielessä, kunhan ei välitä jumppa-, verryttely‑ ja muista "fyysisistä" ulottuvuuksista, joihin ohjaaja käskee. "Alue" mihin näyttelijät sitten päätyvät ja mikä synnyttää roolihahmot ja elokuvan sisäisen maailman onkin sitten hervottoman arvaamaton, loputtoman hauska ja tietyssä sisäänpäin lämpeävässä outoudessaan täysin autenttinen eikä lainkaan teeskennelty tai feikki, mitä tällainen vaarallinen kokeilu voisi helposti olla. Ilman visiota "alueesta" Halosen leffat olisivat jotain ärsyttävää lapsellista dokailumeteliä ja kiroilua vailla pointtia ja mieltä.

Näyttelijänohjausaspekti pätee jokaiseen Halosen viidestä elokuvasta, mutta Takaisin Ryssiin on erityinen siinä mielessä, että tässä hänen ex‑luottonäyttelijänsä Jorma Tommilan suoritus on vieläkin hurjempi ja maanisempi kuin elokuvassa Joulubileet (1996), joka on jo poikkeuksellinen neljän miehen, yhden naisen ja yhden possun mestariteos – rikoselokuvan klassikoita. Tommila lienee Ryssissä "alueella" enemmän kuin Halonenkaan osasi kuvitella mahdolliseksi, mikä käy ilmi ohjaajakäsikirjoittajan toistuvista kunnianosoituksista ja ylistyksistä Tommilan suuntaan modernien dvd‑haastattelujen muodossa. Halosen sanoin Tommilan näytteleminen on "absoluuttista elämistä, ei mitään opeteltua imitoimista", eikä tähän oikeastaan voi esittää vastaväitteitä. Vaikka ei mitenkään sietäisi Halosen leffojen kiroilua, kaksimielistä huumoria, homoilua tai dialogi-viisastelua, lienee vaikeaa olla vaikuttumatta Tommilan eläytymisestä ja taidoista näyttelijänä, roolinsa elävänä ja kehonsa ytimissä tuntevana.

Tarkovskin elokuvassa Peili (1975) on kuuluisa kohtaus, jossa hengenvaarallinen tilanne kranaatin kanssa raukeaa. Suunniltaan järkyttyneen, maassa makaavan mieshahmon kallosta erottuu vielä tilanteen jälkeenkin adrenaliinishokissa sykkivä valtava suoni. Äärimmäisessä tuskassa, ahdistuksessa ja vitutuksessa pullistunut valtava suoni sykkii puolenvälin jälkeen myös Tommilan ohimolla, eikä liene tarpeen mainita, että sellaisen tilan saavuttaminen filmiä varten ei ehkä ole ihan läpihuutojuttu, vaikka huutoa kuvauspaikalla on taatusti kuulunut.

Elokuva pyrkii kuvaamaan ideologista tyhjiötä, mikä "porvarimeininkiin" voi liittyä. Reima Elo on yksinäinen hylkiö vain siinä mielessä, että hän ei ole samaa mieltä ympäröivän maailman kanssa juuri mistään. Vihollisia ovat häijysti ovia sulkevat vauhkot apteekkarit, petolliseen kulutusnirvanaan uskova kaupallinen laumamaailma ja tietysti kirkko, joista Reiman kotipaikassa sijaitseva saattaa olla "se maan vastenmielisin". Hän on "epäonnistunut" vain suhteessa sellaiseen maailmaan, jota eivät säätele tuntevat ja ajattelevat ihmiset, vaan vertauskuvalliset vampyyrit. Maailman näkeminen eri tavalla johtaa aina yksinäisyyteen, jonkinasteiseen ahdistukseen ja kivisempään tiehen, minkä takia nämä ihmiset voivat olla sielukkaampia kuin paimenten johtama tiedoton vauhko lauma.

Halosen elokuvissa hahmot toimivat aina äärimmäisen, lähes sietämättömän paineen alaisina, oli kyseessä sitten elämänsä ja mielensä suomen kielelle ja kansalle uhraava Aleksis Kivi (Aleksis Kiven elämä, 2001), maailman lohduttomasta tulevaisuudenvisiosta valveutuneemmaksi ja samalla yksinäisemmäksi muuttuva agentti Lipton Cockton (Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma, 1995), oman linnakundiveljensä luottamuksen käytännössä tai ainakin melkein pettänyt pikkurikollinen Bona (Joulubileet, 1996) tai äärimmäisen nihkeässä korporaatio-kyynisen paskaskenen diilintekotilanteessa moraalisia vaihtoehtojaan punnitseva ja ristipaineen raatelema Sampo elokuvassa Kalevala – Uusi aika (2013). Tämä on pakostakin fyysistä, sillä mielentila välittyy myös ruumiiseen ja elokuvassa on näytettävä asioita lausutun sanan lisäksi.

Lausuttu sana Halosella vaihtelee melkein normaalista lausunnasta hillittömiin intonaatio-outouksiin ja sylkipärskyisiin parkaisuihin, jotka villeimmillään tuovat itse dialogin sisältöönkin uusia tasoja, jotka eivät taatusti täysin välity vieraskielisille. Tässä on myös Halosen tragedia tietyssä mielessä: jos hän olisi laajemman kielialueen kasvatti, olisi tässä tekijä, jonka omaperäisyys olisi kansainvälisten kriitikoiden ja yleisön tiedossa, eikä Cannesin ohella maailman festariskene olisi taatusti vieras. Halosen Suomi-filmejä on mahdoton kääntää muille kielille ilmaisun kärsimättä, sillä vaikka huolellinen käännös välittää dialogista tekstisisällön toiselle kielelle hyvin, ei se pysty kääntämään slangisanontoja, vulgaarikieltä, eikä intonaatioita, joiden yhteisvaikutusta itse asiasisällön kanssa valveutunut ulkomaalaiskatsoja voi vain aavistella. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Halosen elokuvia Suomesta kannattaisi ja pitäisikin näyttää ulkomaalaisille kavereille, naisille ja miehille.

Ilmeisesti hyvin pienellä budjetilla luotu elokuva ei missään vaiheessa näytä "halvalta" tai tahattoman ankealta, ja lavastuksesta lähtien kaikki toimii mainiosti oli kyseessä sitten lähikapakka märkine lattioineen tai sankarimme omakotitalo liesihelloineen ja kattohirsineen. Monet kohtauksista kuulostaisivat asiayhteydestä irrallaan typeriltä ja sekopäisiltä, ja sivuhahmoista monet ovat primitiivisiä idiootteja, mutta ainahan Halosta on kiinnostanut kuvata syrjäseutujen alkuperäisväkeä ja alamaailmaan pudonneita. Sekin kaikki on osa todellisuutta ja Suomea. Vaikka show on selvästi Tommilan, myös muut roolit ovat nappiosumia ja Reimaluoto Vladimirina tuo osuvaa rauhallisuutta ja jopa viisautta ympäröivään sekoiluun, jossa oikein mikään ei tahdo onnistua. Ei Vladimir verenimijänä ihan Draculalle tai Martinille pärjäisi, kuten hissikohtaus osoittaa, mutta se on osa tätä hullua maailmaa.

Mainosten ja kevyen viihteen maailmassa ja maassa, jossa jengiä kiinnostaa seurata mitä hobitti seuraavaksi tekee, on entistä vaikeampi saada ravistelevia kokemuksia ja tulkintoja elämästä. Takaisin Ryssiin on elokuva tavasta nähdä maailma ja elää siinä riippumatta siitä, miten vaikeaa se on. Moraalinen selkärankaisuus, tolkuton epäluuloisuus, vihamielisyys, apatia ja itsekkyys ovat vastakkain melkein kaikkialla. Halosen elokuvassa on kyse arvojen määrittelystä ja sovinnaisuuksien kyseenalaistamisesta voimakkaan kyynisyyden, jopa propagandan edessä.

Welcome to Finland!! Eläköön ihminen. Jumala on kuollut. (Kuuluisan torihullun mukaan me olemme hänet tappaneet, mutta on mahdollista että häntä ei koskaan ollutkaan.)