Paavo Ihalainen

Alexandro Jodorowsky - Megalex (2012)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alexandro Jodorowsky, Fred Beltran

Megalex kuuluu piirtäjä Fred Beltranin mukaan myös Incal-universumiin, vaikka yhtäläisyydet muihin Jodoversumin teoksiin jäävätkin vähäisiksi. Tuttuja hahmoja ei nähdä, ja melkein ainoa tuttu konsepti on suosittu SPV‑huume, joka on erityisesti keskiluokkaisten puurtajien suosiossa. Megalex on kokonaan oma planeettansa, lähes koko taivaankappaleen kattava teollisuuskaupunki.

Koko planeetanko? Ei, pieni metsä kapinoi yhä Megalexin sotilasjoukkoja vastaan. Tarina alkaa, kun 400 päivän mittaiseksi määritellyn elinikänsä loppuun tulleet sotilaat joukkomurhataan ja uudet joukot kloonataan. Kloonikoneeseen tulee kuitenkin häiriö, ja syntyy normaalikokoa paljon suurempi virhekappale. Nimetön mutantti pakenee hänet hävittämään pyrkivää hallintokoneistoa ja liittyy luonnon helmassa asuvien kapinallisten leiriin.

Megalex on varsin tutun oloinen Jodorowskyn käsikirjoitus, ja se sisältää tuttuja teemoja esimerkiksi Incalista, Edeltävien aikojen kirjoista sekä Alef-Thaun seikkailuista. Jälleen kerran ulkoisesti epämuodostunut, henkisesti vahva mutta naiivi sankari liittyy suurempaan taisteluun, jossa vastakkain ovat teknologian tyrannia sekä luonnollinen, tietäjien johtama hengellisyys. Pääkohtien sijaan tarinan kiinnostavuus on näiden asioiden nyansseissa.

Incal-universumissa rakkaus on planeetalta toiseen yleensä tarinan alussa koettu primitiiviseksi ja haitalliseksi tunteeksi, jota koetetaan karsia. Se ei sovi äärimmäiseen rationalismiin sen paremmin kuin äärimmäiseen hengellisyyteenkään. Edes Megalex-planeetan luontosissit eivät erityisesti ilahdu, kun nimetön virhekappale rakastuu kipakkaan naissoturi Anomaliaan. Jodorowskyn näkemystä rakkaudesta kuvaa myös se, että rakastavaiset yleensä päätyvät toistensa syliin ensin halveksittuaan toisiaan äärimmäisen väkevästi. Viha ja rakkaus ovat saman tunteen eri äärimuotoja, joista konfliktin molemmat puolet eivät suostu ymmärrtämään toista, ja siten myöskään hyväksymään. Puhtaimmalla henkisyyden asteella on osattava päästää irti myös rakkaudesta.

Beltranin tietokoneavusteinen kuvitusjälki on mielipiteitä jakavaa. Pääasiassa teos on toteutettu niin, että kädellä piirretyt viivat on täytetty tietokoneella luodulla pinnoitteella. Alkupuolella teosta jälki on jo hyvinkin vanhentuneen näköistä, PlayStation 1:n aikaista kankeaa ja yksitoikkoista tietokonegrafiikkaa. Beltran kuitenkin etevöityy tyylinsä kanssa tarinan edetessä ja loppupuolella on jo näyttävämpää jälkeä. Myös alkuperäiset ääriviivat alkavat näkyä vahvemmin kuvituksessa.

Toisaalta mekaaninen ja sydämettömän oloinen harmaa tietokoneistettu jälki tuo alkupuolen Megalexin maailmaan tarvittavaa painostavuutta ja luonnottomuutta. Kun hengellinen puoli pääsee jonkin verran niskan päälle loppupuolella, alkaa jälkikin muuttua miellyttävämmän näköiseksi. Yllättäen yksityisenä jaksona näyttäytyvä tarina päättyy melkein kuin seinään, kun paljastuu täysin uusi vihollinen. Viimeinen sivu lupaa jatkoa, jota saattaa odottaa varsin ristiriitaisin tuntein.