Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Final Incal (2014)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, José Ladrönn

Incal-tarinoiden peruskaavaan kuuluu tietty syklisyys, ja päähenkilö John DiFoolin putoaminen läpi megakaupungin kerrosten onkin nähty tähän mennessä jokaisessa osassa; alussa, lopussa, tai molemmissa. Jodorowskyn kirjoittama tarinan finaali alkaa toki myös samasta asetelmasta.

Jos aikoo kirjoittaa finaalia, on alusta saakka kulkenut sykli osattava myös rikkoa. Alkuperäinen piirtäjä Moebius aikoi alun perin myös päättää aloittamansa sarjan, mutta ajautui kiistoihin Jodorowskyn kanssa tarinan suunnasta. After the Incal ‑työnimellä aloitettu projekti jäi kesken ja uudelleen aloitetun loppujakson (nimeltä Final Incal) piirtäjäksi otettiin lähes yhtä maineikas José Ladrönn.

Sarjaa lukiessa ei ole vaikea huomata, mistä Moebius on kiukustunut. Jodorowsky on suosinut jatkumossaan ennemmin Zoran Janjetovin kanssa kirjoitettua esiosaa kuin alkuperäistä Incalia, jonka tapahtumia ei nyt ole välttämättä edes koskaan tapahtunut. Kuten aina ennenkin, pelkurimainen ja hedonistinen yksityisetsivä John DiFool repäistään jälleen kerran universumin kohtalonkysymyksiä ratkomaan vastoin tahtoaan.

DiFool saa menettämänsä muistin takaisin ja muistaa taas palavan rakkautensa avaruuteen kadonnutta ylimysneito Luzia kohtaan. Pariskunta saattaa olla viimeinen toisiaan rakastava pari universumissa, joten lempi on tärkeässä asemassa maailmankaikkeuden tasapainoon saamiseksi.

Samaan aikaan pimeyden voimat ovat kehittäneet uuden tavan tuhota maailman. Herkästi leviävä biorutto tuhoaa kaikki orgaaniset olennot. Ainoa tapa välttyä tältä on käydä muuntautumassa tunteettomaksi robotiksi. Symbolismi on äärimmäisen selkeää, ehkä vähän liiankin paljon. Tällä kertaa pahuuden ruokkijoina eivät ole teknotekno-kulttilaiset vaan universumin presidenttiin pesiytyvä pahuuden keskittymä.

Jo alkujaksossa näkee, että sarjakuvia käsikirjoittaessaan Jodorowskyllä on ollut hauskinta Incal-kuvioita kehitellessään. Jatkumokysymyksiä selkeyttäessään Jodorowsky antaa DiFoolin kohdata neljä erilaista versiota itsestään ensirakastajasta enkeliin ja shamaaniin. Tämä vertautuu kohtaukseen, jossa hänen persoonallisuutensa huonot puolet jakautuvat pikkuhirviöiksi ensimmäisessä Incalissa. Tällä kertaa ei välttämättä olekaan tärkeintä se, että DiFool olisi oltava nuhteeton, viisas tai epäitsekäs. Hän kelpaa parhaiten omana viallisena itsenään niin lukijoille kuin maailmankaikkeudellekin.

Valitettavasti kolmeen osaan jaetussa tarinassa omaperäisten scifi-kuvioiden kehittäminen laantuu toisessa albumissa ja päättyy kokonaan kolmannessa, joka sisältää lähinnä tympeää scifi-sotimista. Jodorowsky kulkee tuttuja raiteita pitkin, joten hän tuo mukaan vanhoja tuttavia aikaisemmista osista. On toki hauska lukea esimerkiksi Iljetys-Gorgosta, mutta kun juonikuviot tuntuvat lähinnä vanhojen tähteiden lämmittämiseltä, jotain on pielessä.

Ladrönnin hieno kuvitus paikkaa jonkin verran tarinan onttoutta. Digitaalisesti vesiväritetyt kuvat ottavat jokaisesta sijainnista valoefektikseen jonkin perusvärin, joten lopputulos näyttää elokuvalliselta. Ladrönnillä on myös taito tehdä maantieteeltään uskottavia toimintakohtauksia, kuten myös ilmeikkäitä kasvoja. Viimeisessä albumissa tosin hänellä on vaikeuksia pitää palloa käsissään, kun mukana on liikaa yleis‑ ja liian vähän lähikuvaruutuja. Lieneekö tällekin mestarille tullut kiire saada työ valmiiksi?

Vaikka nimensä mukaisesti kyseessä pitäisi olla finaali, ei Jodorowsky malta lyödä koko universumilleen täyttä pistettä. Loppu tuntuu jopa hieman hätäiseltä. Samaan aikaan kyynisellä ja toiveikkaalla viimeisellä sivulla nähdään, ettei universumi kykene pelastumaan, jolleivat ihmiskunnan asenteet tule muuttumaan. Uudelle seikkailullekin on siis yhä sijaa.