Jari Mustonen

Caniche (Poodle, 1979)

Ohjaaja:

• Bigas Luna

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bigas Luna

Barcelonassa syntynyt Bigas Luna lukeutuu Katalonian tunnetumpiin taiteilijoihin lähinnä hänen 90‑luvulla valmistuneiden yltiöeroottisten elokuviensa ansiosta. Ohjaajan uran alku myötäili kuitenkin pitkälti aikansa espanjalaista, ja eritoten Eloy De La Iglesian tuotantoa. Tatuajen jälkeen valmistui tummasävyinen Bilbao (molemmat vuonna 1978), joita seurasi kieronlainen keskiluokkaisen perheen kuvaus Caniche. Siinä espanjalaisen legendan Luis Buñuelin kyseistä yhteiskuntaluokkaa vastaan luotsaama kapinahenki saa jälleen yhdet kasvot.

Canichesta on mahdoton puhua vertaamatta sitä virkaveli Iglesian saman sisältöiseen elokuvaan La criatura (1977). Molemmissa (lapsen jättämän) sosiaalisen tyhjiön perheissä täyttää koira. Elokuvallisesti otusta käytetään merkitsemään oman reviirinsä sijaan espanjalaisen ydinsuhteen – miehen ja naisen – välinen henkinen kulissi. Siinä missä ymmärrys sukupuolten välillä loppuu, tulee lemmikistä väline keskinäisen kontaktin muodostamiselle.

Lunan versiossa katsojien silminä hajoavan keski-ikäisen sisarusparin suhteeseen toimii puudeli. Toisiinsa katkeran suloisesti suhtautuva kaksikko ajautuu osittain tahtomattaankin henkiseen valtapeliin, jonka metodina toimii uteliaisuus eli näin arkikielellä pääseminen toisen ihon alle. Osapuolille kiehtovan pelistä tekee se, että kummallakin tuntuu olevan kaapissaan vähintään yksi kunnon luuranko.

90‑luvulla Luna sukelsi sumeilematta kotimaansa suurkaupunkien lihallisille kujille (Las edades de Lulú, 1990) samoin kuin italialaisen maaseudun luonnonläheiseen seksuaalisuuteen (Bámbola, 1996). Canichessa elokuvan vulgaari todellisuus on sekin himoa ja alastomuutta, mutta sivistyneen etiketin alle tukahdutettuna.

Lukuisat likaiset yksityiskohdat tekevät sisarusten arkielämästä vieraannuttavaa seurattavaa. Buñuelin otoksia muistuttavat sisäisesti ristiriitaiset asetelmat toimivat hyvin ollen puhtoiseen idylliin lohkeavia säröjä. Niiden taakse kätkeytyy pelokkaita ihmisiä, jotka parhaansa mukaan yrittävät peitellä tahrojaan. Näin he tuomitsevat itse itsensä toisen puolesta, samalla kun odottavat paljastumistaan. Sosiaalista armoa ei tunneta.

Lunan näkökulmaa voisi pitää terävänä, ellei vastaavanlaista piikikkyyttä olisi jo muutamaan kertaan nähty espanjalaisessa elokuvataiteessa. Vaatikin vielä pari vuotta ennen kuin hänen persoonallinen kerronnallinen tyylinsä pääsi kunnolla oikeuksiin omintakeisissa fantasioissa.

Ohjaajan myöhemmissä elokuvissa nähtiin niin ikään runsas määrä Katalonian kasvatteja, kuten esim. Àngel Jové (Angustia, 1987) ja Assumpta Serna (Lola, 1986). Tuottajana Canichessa toimi jo Bilbaon ja sittemmin Angustian Lunalle hoitanut, barcelonalaissyntyinen ja siellä 41 vuoden ikäisenä kuollut Pepón Coromina.