Mikko Koivisto

Killers (2014)

Ohjaaja:

• Timo Tjahjanto
• Kimo Stamboel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Timo Tjahjanto, Kimo Stamboel

Japanilainen sarjamurhaaja löytää sielunveljen indonesialaisesta perheenisästä kiehtovassa, mutta loppua kohden alisuoriutuvassa trillerissä.

Kimo Stamboel ja Timo Tjahjanto – kollektiivisesti The Mo Brothers – ovat indonesialaisen genre-elokuvan nousevia lupauksia. Kaksikosta etenkin Tjahjanto, jonka hykerryttävän häiriintynyt The ABCs of Death (2012) ‑episodi oli koko kauhuantologian sairain jakso, on herättänyt viime vuosina huomiota. Miesten yhteisohjaus Killers tuntuukin hyvin pitkälti eksploitaatio-ohjaajien kädenjäljeltä, vaikka genre on tällä kertaa psykologinen trilleri.

Kahdelle mantereelle sijoittuvan elokuvan ensimmäinen päähenkilö on elämän pieksemä indonesialainen reportteri Bayu (Oka Antara). Kamppailu maassa rehottavaa korruptiota vastaan ei kanna hedelmää, eikä suhde omaan perheeseen ole parhaalla mallilla. Kurjuus huipentuu karmealla tavalla pieleen menevään taksiryöstöön, josta Bayu kävelee ulos ainoana eloonjääneenä.

Japanissa asiat ovat vielä huonommin. Hurmaava smokkimies Nomura (Kazuki Kitamura) kalastelee kaupungilla yhden illan hoitoja, jotka päätyvät köytettynä miehen kellariin. Taustalle on aseteltu pienen metsänhoitofirman tarpeita vastaava valikoima työkaluja kirveestä moottorisahaan, sekä etualalle kaiken tallentavat videokamerat. Hurmeviihde menee napin painalluksella internetiin kaikkien gorehoundien ihailtavaksi.

Kahden mantereen tappajat kohtaavat sattuman kautta internetin tapposivustolla. Viestittely johtaa ennen pitkää videoyhteyden avaamiseen tuoreen vigilanten ja paatuneen sarjamurhaajan välille. "Seuraava tappo on vielä vaikeampi, mutta kolmannella jo opit nauttimaan siitä", japanilainen asiantuntija opastaa ensikertalaista.

Killers pääsi vuosien kypsyttelyn jälkeen tuotantoon japanilaisen genrepamppu Yoshinori Chiban (Sushi Typhoonin johtaja) otettua osavastuun projektista. Neonvalaistut kuvauspaikat löytyivät Tokion keskustasta ja tappajan rooliin istutettiin englantia kohtalaisesti ääntävä Kazuki Kitamura (Like a Dragon, 2007). Loput elokuvasta kuvattiin ohjaajien kotikonnuilla Jakartan kuumottavilla kaduilla.

Todella mielenkiintoisen idean varaan rakennettu ja paikoin hyperväkivaltaiseksi yltyvä Killers pitää otteessaan koko 137‑minuuttisen kestonsa ajan. Kahden tappajan kasvutarina on moraalisesti haastava ja elokuvissa harvakseltaan käsitelty aihe. Miehet saavat rellestää rauhassa, sillä poliisia ei näy kuin yhdessä kohtauksessa – silloinkin tuloksena on pelkkää mustaa komediaa. Nomuran vaaniessa uhrejaan Tokion kaduilla tunnelma on parhaimmillaan kuin Franck Khalfounin hienossa Maniac (2012) ‑uusintaversiossa.

Aivan loppuun asti tarinaa ei silti ole maltettu kypsytellä. Nettiaspekti jää torsoksi ja tarinan psykologinen syvyys sitä puutteellisemmaksi mitä pidemmälle juttu etenee. Miesten lopulta kohdatessa on luvassa pelkkää kinastelua ja tahattoman koominen kuolinkohtaus. Kärsimättömyys paistaa läpi käsikirjoituksesta; Nomuran videokeskustelussa lausuma repliikki "vihdoin keskustelemme kasvotusten" kuullaan, kun miehillä on takanaan vasta muutama minuutti yhteistä chat-historiaa.

Ongelma on suurempi Japanin puolella. Kitamura on muodollisesti pätevä psykopaatin rooliin, mutta erityisen taidokasta luonnenäyttelijää hänestä ei leivota. Japanissa kuvatussa henkilödraamassa on muutenkin hieman pinnallinen ote. Kotimaassaan ohjaajat ovat vahvemmilla. Tasokkaasti näyttelevän Oka Antaran perhekuviot ovat uskottavampia ja ote henkilökehitykseen luonnollisemman oloinen. Hyvät tuotantoarvot sekä tehokas ääniraita puolestaan toimivat läpi elokuvan.

Pienellä kypsyttelyllä Killers olisi voinut olla vielä enemmän kuin mihin se lopulta yltää. Elokuvan heikkoudet eivät kuitenkaan ole varsinaisia ongelmia, vaan tarinan valtaisaan potentiaaliin suhteutettuja pettymyksiä. Tyylikkäänä eksploitaatiotrillerinä Killers on vakaa suoritus, josta löytyy useita kiehtovia, joskin pinnallisiksi jääviä teemoja.