Ilja Rautsi

Like a Dragon (2007)

Ohjaaja:

• Takashi Miike

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Miike

Takashi Miike ei näytä pysähtyvän koskaan harkitsemaan. Välillä tämä johtaa mestarillisiin tuloksiin pidättelemättömässä mielipuolisuudessa, mutta tätä nykyä yhä enemmän väsähtäneisiin toistoihin menneistä hiteistä. Viime vuoden R&A:ssa nähty The Great Yokai War (2005) oli varsin virkistävä lapsenmielinen fantasiaspektaakkeli, mutta tuore Like a Dragon tuntuu Miikeltä automaattiohjauksella, joka sekin tosin johtaa paikoin melko onnistuneisiin irrotteluihin ja kohtuullisen viihdyttävään kokonaisuuteen.

Segan Yakuza: Like a Dragon ‑videopeliin perustuva elokuva on useampia Miikejä nähneille tuttua kauraa: mustaa komediaa, psykopaattisia yakuzoja, hysteeristä väkivaltaa ja paikoin onnistunutta draamaa. Lämpöaallon riivaamassa Tokiossa rikollismaailma järkkyy kun 10 biljoonaa jeniä katoaa yakuzalta pankista. Samaan aikaan juuri tyhjennettyä pankkia saapuu ryöstämään kaksi kiistelevää ja höyrypäistä amatööripikkurikollista. Kaduilla kulkee vankilasta vapautunut legendaarinen yakuza Kiryu (Kazuki Kitamura) seuraansa eksyneen pikkutytön äitiä etsimässä. Häntä jahtaa läpikotaisin kajahtanut vanha kumppani Majima (Goro Kishitani), joka pieksää alaisiaan pesismailalla. Kuumuus saa myös teinipariskunnan aloittamaan rikosaallon ja kaduilla vaeltelee korealainen salamurhaaja. Vyyhdin purkautumista taasen avittaa informaatiota selkäsaunaa vastaan jakeleva masokisti entisen pornoluolan alakerrassa.

Hahmogalleria ja tapahtumat risteilevät keskenään, löytäen pitkin matkaa outoja yhteyksiä väliltään. 110 minuuttia on tutun ylimitoitettu kesto Miikeltä, joka jälleen osoittaa viehtymyksensä irtonaiseksi jääviin, viipyileviin draamakohtauksiin mukaansa tempaavan hullunmyllyn keskellä. Energisesti käynnistyvä Like a Dragon kannattelee hyvin alkupuolen ajan, tipahtaa sitten jaanaamaan ja potkaisee itsensä jälleen käyntiin sekopäistä finaalia varten.

Videopelipohja näkyy lähinnä muutamassa hysteerisesti ylivedetyssä taistelukohtauksessa nyrkkien paukkuessa värikkäitä liekkejä. Tämä ei tosin ole muutenkaan kaukana Miiken yleisestä hypertodellisuudesta, jossa mitä vain voi sattua kymmenen kertaa minuutissa.

Ongelma on vain siinä, että kaikkea tätä on jo tottunut odottamaan Miikeltä. Yllätys on kaikonnut ja kun uusiutumisen merkkejä ei näy, voi vain tyytyä hekottelemaan mukana räväkälle menolle, joka ei kuitenkaan osoita samoja merkkejä rajojen rikkomisesta kuin ennen. Toivon mukaan myös tänä vuonna valmistunut, spagettiwesterneille kunnianosoitukseksi tehty Sukiyaki Western Django tarjoaa anarkistiselle ohjaajalle uusi haasteita revittelyn saralla.