Jarkko Lehtola

GP506 (The Guard Post, 2008)

Ohjaaja:

• Kong Su-chang

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kong Su-chang

Etelä-Korealaisen elokuvan nousu on ollut 2000‑luvulla suuri menestystarina globaalissa populaarikulttuurissa. Vuosien 1995–2005 välillä Koreassa elokuvissa käyntimäärät kolminkertaistuivat ja yhä useamman valitessa kotimaisen elokuvan alkoi menestys näkyä selvästi myös tuotantoarvoissa. Moni elokuva osoittautui kaupalliseksi menestykseksi myös ulkomailla. 2000‑luvun suurten menestyselokuvien teemoissa taustalla oli useimmiten tavalla tai toisella sota ja maan kahtiajakoisuus. Shirin (1999) kaltaisten toimintadraamojen tai eeppisten sotaelokuvien kuten Brotherhood of War (2004) lisäksi samoja teemoja osasi hyödyntää myös hieman marginaalisempi korealainen genre-elokuva.

Kong Su‑chang on eteläkorealainen elokuva-alan moniosaaja; kirjailija, käsikirjoittaja ja itseoppinut elokuvaohjaaja. Vain muutaman elokuvan pituisesta filmografiasta on Suomessa ilmestynyt sarjamurhaajatrilleri Tell Me Something (1999) Asian Vision ‑julkaisusarjassa. Kongin kaksi omaa ohjaustyötä ovat teemoiltaan sotaan ja sotilaisiin liittyviä kauhuelokuvia. Aihevalinta on mielenkiintoinen, kun ottaa huomioon, että Kong on pasifisti, joskin korealaiseen tapaan asevelvollisuutensa suorittanut. Tällaiset kauhuelokuvat luokitellaan monasti ns. "military horror" ‑kategoriaan. Nimitys ei ole ihan vakiintunut, mutta selkeästi omasta alagenrestä on kyse.

Genren lähtökohdat kauhuelementeille ovat hieman toisenlaiset kuin normaaleissa kauhuelokuvissa; sotilasjoukko on enemmän kuin kykenevä puolustamaan itseään (luonnollisia) vihollisia vastaan. Toisaalta sotatilanteeseen liittyvä stressi ja henkinen tila sekä alituinen kuoleman uhka hämärtävät jo lähtökohtaisesti hahmojen ymmärryskykyä hahmottaa tapahtumia. Tarinoissa usein pallotellaankin sotapsykoosin ja yliluonnollisen elementin vaikutuksen välillä. Alagenren eurooppalaisia vastineita ovat mm. Bunker (Bunkkeri, 2001), Deathwatch (2002) ja Below (Kirotut sielut, 2002). Erilaiset natsiokkultismiteemaiset elokuvat ovat samaa sukua, mutta tematiikaltaan niin selkeästi omaa genreään, ettei niitä kannata samaan ryhmään liittää.

Kongin debyyttiohjaus R‑Point (2004) sijoittuu Vietnamin sotaan ja vuoteen 1972. Saigonin lähistöllä oleva eteläkorealainen sotilastukikohta saa mysteerisen radioviestin yksiköltä, joka katosi kauan aikaa sitten. Ryhmä sotilaita lähetetään ottamaan selvää viestin alkuperästä. Viidakosta löytyy hylätty kartano, johon ryhmä perustaa tukikohtansa. Sotilaat alkavat nähdä harhoja aavemaisessa ympäristössä ja itse paikka tuntuu estävän poispääsyn.

Elokuvan tuotantoprosessi oli pitkä ja raskas. Kolmen vuoden esituotannon, suunnitelmien ja lupa-anomusten jälkeen kuvaukset alkoivat Kambodzassa. Epäilemättä tekijöiden kokemattomuudella oli osansa hankaluuksissa, mutta Kambodza ei myöskään ollut helpoimpia paikkoja noihin aikoihin. Syrjäisellä Bokor Hillin vuorella oli olematon infrastruktuuri. Lahjuksia piti jakaa ja lupia anoa niin puolustus-, kulttuuri-, kuin viestintäministeriöltä. Tekijöiden kommenteissa toistuvatkin pettymykset vaikeiden olosuhteiden ja jatkuvan kiireen vuoksi epäonnistuneista kohtauksista. Erityisesti tekijätiimi oli harmissaan prologiksi tarkoitetun massataistelun toteutuksen epäonnistumisesta, jonka kautta päähahmon motiivit olisivat tulleet selkeämmiksi. Prologi puuttuu elokuvasta kokonaan.

R‑Pointin vahvuudet ovat poikkeuksellisessa ympäristössä ja tunnelmassa. Viidakko aavemaisine kartanoineen on ympäristönä paljon ainutlaatuisempi kuin genren (ja seuraavan ohjaustyön, GP506:n) perinteiset betonibunkkerit. Elokuva jättää vähän harmittavan jälkimaun; siinä olisi selvästi ollut potentiaalia paljon enempään. Tästä huolimatta R‑Point on silti yksi parhaista genren edustajista. Tämä ristiriitaisuus kertookin enemmän siitä, kuinka vaikeasta genrestä on kyse ja kuinka harva sen elokuvista on onnistunut edes kohtalaisesti.

Kongin toinen ohjaustyö on vuonna 2008 ilmestynyt GP506. Se sijoittuu nykyaikaan ns. DMZ‑alueelle Koreoiden rajalle. Rajavyöhykkeen bunkkereissa sotilasjoukot palvelevat kolme kuukautta kerrallaan täydellisessä eristyksessä. Bunkkeri 506:n raportointi on loppunut ja paikalle saapuvat sotilaspoliisit löytävät lähes koko henkilöstön kuolleina. Sotilaspoliiseilla on yksi yö aikaa tutkia tapaus, mutta pian alkavat hekin saada outoja oireita.

GP506 on elokuvana paljon heikompi kuin R‑Point. Tapahtumat etenevät takautumien ja nykytilan välisenä vuorotteluna. Kerronta on sekavaa ja hahmot sekä tilanteet menevät helposti sekaisin. Elokuva on kaksituntisena liian pitkä ja siinä vaiheessa kun juoni selviää katsojalle, tarina jatkuu vielä puolisen tuntia kierrättäen samaa.

Molemmissa elokuvissa olennaisena osana juonta on eristäytyneisyyden, vainoharhojen, stressin ja hulluuden teemat. Juonikuviossa toistuu aina kirouksen kaltainen päättymätön kehä, jonka kierteeseen joutuvilla sotilailla ei ole ylöspääsyä ja jokainen kuolema on merkityksetön. Analogiaa ja Kongin näkemystä sotaan sekä Koreoiden tilanteeseen ei ole vaikea löytää. Sisällöllisesti GP506 on enemmän Bunkerin ja Deathwatchin kaltaista gorepitoista kauhua. R‑Point taas painottuu psykologisempaan suuntaan ja aasialaisiin kummitustarinoihin.