Ilja Rautsi

Collateral (Väärä aika, väärä paikka, 2004)

Ohjaaja:

• Michael Mann

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Mann

Karkeasti jaoteltuna ison osan elokuvista voi luokitella joko juoni‑ tai tunnelmaelokuviksi. Juonipainotteiset elokuvat ovat kellontarkkaan rakennettuja kokonaisuuksia, joista yhdenkin palan poistaminen voi romahduttaa koko jutun. Tunnelmaelokuvat rakentuvat hahmojen, musiikin, leikkauksen ja tunnetilojen varaan. Pikkutarkat juonikokonaisuudet eivät välttämättä jätä tilaa inhimillisyydelle (David Mametin tuotanto), kun taas tunnelmaan sisään pääsemättömälle katsojalle ei vaikkapa David Lynchin Eraserhead (1977) parin halvan naurun lisäksi varmaankaan paljoa tarjoile. Kun juonta ja tunnelmaa sekoitetaan, jää lopputulos pahimmassa tapauksessa keinumaan niiden väliin löytämättä oikeaa tasapainoa (kuten Tim Burtonin monissa elokuvissa, joista näkee ettei juonikuvio juurikaan kiinnosta omissa visuaalisissa sfääreissään pyörivää ohjaajaa). Michael Mannin Collateral on ensimmäiset kaksi kolmasosaansa tunnelmaelokuva, jonka finaalilta syö voimaa juonen tunkeutuminen peliin viimeisen puolen tunnin aikana – aivan turhaan, sillä elokuva olisi ansainnut omaperäisemmän kliimaksin. Kokonaisuus kärsii tästä hieman, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain pieni särö lähes saumattomassa teoksessa.

Max (Jamie Foxx) on ajanut taksia 12 vuotta. Omasta limusiiniyhtiöstään haaveileva mies osaa työnsä täydellisesti, mutta on myös toimettomuudessaan kaiken muun suhteen sen vanki. Eräänä yönä hänen kyytiinsä astuu liikemiehen oloinen Vincent (Tom Cruise), joka lupaa Maxille 600 dollaria hänen kuskaamisestaan viiteen eri tapaamiseen. Ensin vastahakoinen Max suostuu, mutta valinta osoittautuu virheelliseksi kun jo ensimmäisen pysähdyspaikan kohdalla taksin katolle tipahtaa miehen ruumis. Pian paikalle juoksee asetta heilutteleva Vincent, joka paljastuu palkkamurhaajaksi. Maxin on pakko kuskata taksin takapenkillä teorioitaan elämästä selittävää psykopaattia, tietäen että ennen aamunkoittoa tämä tulee vain tappamaan lisää ihmisiä ja todennäköisesti myös hänet. Samaan aikaan poliisietsivä Fanning (Mark Ruffalo) alkaa nähdä yhteyksiä yön aikana ilmaantuvien murhien välillä.

Amerikan nykyohjaajista kiinnostavimpiin lukeutuva Michael Mann on aina kuvannut miehiä, jotka tietävät mitä tekevät, tekevät mitä haluavat ja haluavat tehdä sen äärimmäisen tehokkaasti. Näitä omiin virheettömästi tikittäviin maailmoihinsa sulkeutuneita jäyhiä äijiä ovat niin James Caan Thiefissä (1981), William Petersen Manhunterissa (1986) kuin Robert De Niro ja Al Pacino Heatissä (1995). Naisen rooli on aina taustalla, poikkeuksena historiallinen toimintadraama Last of the Mohicans (1992), jossa Mann nosti Madeleine Stowen hahmon tapahtumien katalysaattoriksi. Collateralissa nainen on joko ihastus tai uhri – ei muuta. Tämä ei silti ole moite, sillä jos näin selkeästi tekee elokuvaa kahden miehen vaikutuksesta toisiinsa, tuntuisi typerältä lähteä laajentamaan näkökulmaa muille urille.

Collateralin parhaat jaksot ovat Maxin ja Vincentin keskustelut taksin pujotellessa asfalttiviidakon halki. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mann rakentaa miesten välille kehittyvästä oudosta suhteesta elokuvalle tiukkaa tunnelmaa. Mann voidaan helposti laskea auteuriksi, hänen teoksensa ovat niin selkeästi yhden vision tulosta. Collateralin käsikirjoitus on merkattu Stuart Beattien tekemäksi, mutta tiettävästi tuottajan krediitin itselleen saanut Frank Darabont sekä Mann itse ovat muokanneet lopullisen käsikirjoituksen varsin radikaalisti – vain perusidean pysyessä samana. Leikkaukset, valaistus ja kuvaus hipovat kaikki täydellisyyttä, mutta lopullisen silauksen takaavat olennaiseen pureutuvan ohjauksen lisäksi elokuvan musiikkivalinnat. Mann on musiikinkäytössään samassa luokassa kuin esim. Martin Scorsese ja Quentin Tarantino. Myös herran aiemmasta tuotannosta tuttu metallinkiiltoinen tyyli on vahvasti läsnä Collateralissa.

Mannin näyttelijävalinnat ovat jälleen kerran onnistuneita. Tom Cruisen Vincent täyttää kaikki ihmisolennon ulkoiset merkit ja jopa tietää kuinka sellainen käyttäytyy. Tämän äärimmäisen täydellisesti toimivan virtaviivaisen kuoren alla kuitenkin ammottaa pelkkä kalsea tyhjyys. Elokuvan sairaalakohtaus, jossa Vincent pistää Maxin ostamaan kukkia äidilleen, on paljastava katsaus miehen kykenemättömyyteen olla inhimillinen. Cruisen lasittuneet silmät ja taipumus teatraalisiin tunnepuuskiin ovat palvelleet häntä usein kohtalaisesti ja muutamassa tapauksessa jopa todella hyvin. Vincentin kaikki tunteet, jos niitä on edes olemassa, ovat visusti hänen sisällään. Tällä kertaa Cruise ei siis pääse riehumaan ja tyhjä katsekaan ei välitä muita elonmerkkejä kuin vikkelän älyn ja totaalisen välinpitämättömyyden. Vincent on mies, joka ON mitä tekee, ei mitään muuta. Pelkkä saalistaja, harmaahiuksinen sekä murhanhimoinen susi, vailla mitään pelastavia piirteitä; eikä tästä Cruisen ruumiillistamasta ilmestyksestä voi irrottaa katsettaan.

Jamie Foxxin Max on monessa suhteessa täysin Vincentin vastakohta. Molemmat ovat tehokkaita työssään, mutta Max ei elä sitä varten ja hänellä on sisäinen elämä, selviä heikkouksia ja haaveita. Foxx on myös näyttelijäsuoritukseltaan Cruisen vastakohta; Max tuntuu hirvittävän inhimilliseltä ja elävältä ja hänen kohtalostaan välittää aidosti. Kiehtovuus vain lisääntyy kun elokuvan edetessä Maxin perinpohjainen ihmisyys alkaa kurottaa Vincentin kuoren alle ja Vincentin toimet pakottavat Maxin irtaantumaan totuttujen sekä turvallisten rutiiniensa lumesuojasta. Cruise ja Foxx pelaavat loistavasti yhteen. Sivurooleissa nähtävät Mark Ruffalo ja Jada Pinkett Smith tekevät myös hyvää työtä, mutta jäävät auttamatta taustalle tässä kahden tanssissa. Kyseisiin hahmoihin ei myöskään ole panostettu ihan siinä määrin mihin Mannilta on tottunut.

Vaikka Max on nimellisesti elokuvan "oikea" päähenkilö, tekee etenkin yksi otos loppupuolella Mannin varsinaiset mielenkiinnon kohteet selväksi. Toisen puolen valkokangasta täyttää Tom Cruisen naama ja loput Los Angeles korkealta nähtynä, keskellä yötä. Kuva on mieleenpainuva ja teemat selventävä. Koko valtava, rönsyilevä kaupunki muodostuu elokuvan kolmanneksi päähenkilöksi. Harvoin on mitään suurkaupunkia kuvattu tällä tapaa. L.A.'n öinen vilkkuvien valojen ja neonkylttien paahteessa kylpevä musta aukko saa muistettavat ääriviivat Mannin kaiken paljastavan digitaalisen katseen alla. Mann kuvaa Los Angelesia kuin kukaan ei olisi sitä aiemmin elokuvassa näyttänytkään.

Digitaalinen teknologia leviää kiihtyvällä vauhdilla elokuvan kaikille osa‑alueille. Efektit luodaan kokonaan tietokoneella, kuten jo muutamassa tapauksessa kokonaiset hahmotkin. Digivideolle on tietysti kuvattu ympäri maailmaa jo jonkin aikaa, mutta digitaalista elokuvakameraa ei ole käytetty toistaiseksi kovin monessa elokuvassa. Suurin osaa filmihulluista tuskin edes laskee esimerkiksi George Lucasin nykyluomuksia elokuvataiteeksi, mutta Collateral saattaa muuttaa käsityksen siitä, että ns. oikeat elokuvat on kuvattava filmille. Asiaa ei edes elokuvan aikana ajattele.

Collateral jää kuitenkin loppujen lopuksi pisteen päähän loistavasta elokuvasta – lähinnä kompromissilta tuntuvan lopetuksen takia. Jo Mannin samaan kaupunkiin sijoittuva ihmislähtöisempi Heat kaatui samalla lailla aivan lopussa. Tässä on myös kyse enemmän "pelkästä" tiukasta viihde-elokuvasta kuin Heatissä, ja sellaisena se toimiikin. Kyse ei ole realismista. Collateralin öinen Los Angeles, Mannin upea tyylittely sekä Tom Cruisen muistettava ihmishirviö kuitenkin nostavat elokuvan omaan hypertodellisuuteensa, johon on helppo upota. Ehdottomasti vuoden parhaimmistoa.