Ilja Rautsi

The Condemned (Tuomittujen taistelu, 2007)

Ohjaaja:

• Scott Wiper

elokuva arvostelu

Ohjaus: Scott Wiper

Synergia tarkoittaa kahden tai useamman vaikuttavan tekijän kumuloivaa yhteisvaikutusta. Termiä kuulutetaan liike-elämän kiemuroissa mantran lailla, mutta se sopii luontevasti myös elokuvakatseluun. Miksi katsoa kerralla vain yksi Rambo kun niitä löytyy neljä? Ensimmäinen Apinoiden planeetta saattaa olla sarjan paras, mutta kumipukusimpansseja ymmärtää parhaiten katsomalla kaikki viisi. Ajatus Poliisiopistosta kuulostaa hauskalta, mutta kuusi seuraavaa perään -

...ai niin, se sattui. Vaan koska en katsojana kuitenkaan näytä ikinä oppivan mitään, löysin itseni haahuilemasta vuokraamon uutuushyllyä pitkin etsien kahta vapaapainijan tähdittämää elokuvaa. Miksi? Koska näin hyllyssä yhden. John Cenan The Marine (2006) tuli jo koettua, mutta onneksi Renny Harlininkin seuraavan elokuvan tuottava WWE Films ei tarkoita World Wildlife Entertainmentia ja luottaa testosteronia kaipaavien verenhimoon, päästäen muutkin muskelikörmyt venyttämään näyttelijänlihaksiaan. Eivätkä yhtäläisyydet lopu siihen.

Stone Cold Steve Austinin hautapatsasta muistuttavan naaman varassa lepäävä The Condemned sohii kaksinaismoralistisesti väkivaltaviihdettä: yrmypainija esittää yrmyä vankia, joka pakkovärvätään mukaan Internetissä livenä esitettävään tosi-tv -ohjelmaan, jossa hän ja yhdeksän muuta kuolemaantuomittua (mm. tähän mennessä joka "roolissaan" vittumaista brittiä esittävä Vinnie Jones, joka esittää vittumaista brittiä) joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan kuolemaan asti autiolla saarella - räjähdekahle nilkassaan. Running Man gets Lost.

Ilkeämpänä tunnettu Kane on puolestaan saanut ilkeämmän elokuvan. See No Evil on porno-ohjaaja Gregory Darkin ensimmäinen elokuva, jossa ei lennä siemenneste. Mällin tehtävän saa tällä kertaa veri, joka pornodramaturgian mukaan spurttailee kiitettävästi tasaisin väliajoin aktien huipentumana. Kane on äärikristityn äidin traumatisoima psykopaatti, joka kaivaa syntisiltä (=eläviltä) silmät ulos ja säilöö ne lasipurkkeihin. Kalju, ilmeetön möhkäle asustaa vanhassa hylätyssä hotellissa, jota kahdeksan nuorisorikollista pakotetaan kunnostamaan yhdyskuntapalveluna. Mukanaan heillä on vanginvartijaksi siirtynyt polisi, joka neljä vuotta aiemmin menetti kätensä Kanelle, onnistuen kuitenkin ampumaan tätä päähän.

Kyllä, varsinainen high concept puolin ja toisin. Kummassakin elokuvassa mörisee vähäpuheinen lihaklönttipainija, jonka tehtävä on tappaa yhdeksän ihmistä. Kummankin kiinnostavimmat hetket ovat paikoin mielikuvituksekkaat kuolemat. Kummassakin näyttelee parransängellä kaljuuntumista ja mulkoilulla näyttelemistä korvaava Luke Pegler. Tämän tosin huomaa vain putkeen katsomisen ansiosta. Erojakin löytyy: Stone Cold saa enemmän kuin yhden repliikin, mutta Kane saa itkeä psykoottisesti. Kumpikaan tuskin saa kutsua Actor's Studioon James Liptonin nuoltavaksi aivan lähivuosisatoina.

The Condemned on selkeästi kaikin puolin köyhempi tapaus. Kestoa on venytetty joutavalla lisäjuonilässytyksellä (ihmiset listivät toisiaan saarella, ketä kiinnostaa FBI:n tietokonerikososaston pulinat, jotka eivät ajantäytteestä huolimatta liity ... mitenkään mihinkään) ja herkullinen psykot-toistensa-kurkuilla -skenaario vesitetään yrityksellä tehdä osasta massamurhaajia pehmosymppiksiä. Iso tyylivirhe ovat myös jalkaräjähteet, jotka possauttavat porukkaa jättiliekkisillä bensaräjähdyksillä marsu mikrouunissa -tyyppisten verimössöpamahduksien sijaan. Stone Cold yrittää, mutta ei saa edes tappaa tarpeeksi.

Onneksi Kanen valkokangasdebyytillä ei ole tätä ongelmaa. Painijoiden dramaturgina aiemmin toiminut käsikirjoittaja Dan Madigan ja ohjaaja Dark ovat siinä mielessä kiitettävän genretietoisia, että tajuavat panostaa mässäilyyn sekä törkyilyyn. Gornoksi nimetyn kidutuspornon vielä toistaiseksi jyrätessä kauhumarkkinoilla, on suoraviivaisen ärsyke → reaktio -kiihotuksen ammattilainen pätevä valinta ohjaajan pallille. Dark yllättää jättämällä tissit paitojen alle, mutta korvauksena panostaa juuri ja juuri ärsytysrajan paremmalle puolelle jäävällä salamaleikkauksella esitettyyn itsetarkoituksellisen julmaan veri-irrotteluun. Ottaen huomioon katsojan jännittämisen nousevan potentiaalisten selviytyjien henkilöllisyyden sijaan enemmän siitä, kenet ja miten Kane seuraavaksi suolestaa, nuorisosta olisi voinut toki tyypitellä kärkevämmänkin vittupääjoukon. Vaan ilkeää menoa hakeva saa mitä kaipaa 80 minuutin nopeatempoisessa kauhumätössä, jonka viimeinen kuolema ansaitsee aplodit pöyristyttävässä yliyritteliäisyydessään. Muutamat potentiaaliset kliseejuonikehitelmätkin ohitetaan kiitettävästi olankohautuksella ja hengen menetyksellä.

Kuten yleensä vapaapainissa ja muussa fiktiossa, pahis on se kiinnostavampi. Niin nytkin. Stone Cold on rehti ja suojelee symppiksiä, ts. hän on tylsä. Elokuva myös pyrkii nappaamaan niskalukon katsojan typeryydensietokykykeskuksesta esittämällä yhdessä kohtauksessa puolitiehen jäävää viihdeväkivaltaa ja seuraavassa yhtä puolitiehen jäävää kriittistä kommenttia siihen. Siis niinku, ollaanks me sairaita kun me katotaan tätä hei? No joo, ollaan, koska te ette osaa tehdä sitä oikein.

See No Evil tökkii pelkästään hyperkristittyjen tukahduttavaa syyllistämistä, mutta sitäkin niin yliampuvasti ettei vajaamielinenkään voi ottaa menoa tosissaan. Nuori Kane (ennen kristillistä lihaskuuria, oletan) kykkii kanahäkissä haarojaan hieroen äidin saarnatessa lihan synneistä. Myöhemmin hän vuotaa matoja aivoistaan. Lopputekstien pyörähtäessä käyntiin nähdään koira kusemassa miehen tyhjään silmäkuoppaan.

Niin, noin se pitää tehdä. Kane - Stone Cold 1-0.