Mikko Koivisto

Gothic & Lolita Psycho (Psycho Gothic Lolita, 2010)

Ohjaaja:

• Gō Ohara

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gō Ohara

Ilta Tokion rajuimmalla goottiklubilla: Asamin rintoja hiplaava yakuza, ristille sidotuilla ihmispanoksilla korttia pelaava jenkki, päiden katkaisusta nauttiva kortinjakaja, kuolemaan asti ottelevat häkkitappelijat, sormienmurskauslekan alla taikinaa leipova uskalikko ja spagettia kuin henkensä edestä kiskova vartija. Sekä paikalle saapuva gootti-lolita ‑tyttö, joka tappaa heidät kaikki verisesti.

Gothic & Lolita Psychon aloitus on poikkeuksellisen lupaava. Siksi onkin hämmentävää, miten täydellisesti homma onnistutaan munaamaan seuraavan 80 minuutin aikana.

Toimintakoreografina ja stunt-miehenä aloittaneen ja sittemmin elokuvan Geisha vs. Ninjas (2008) ohjanneen Go Oharan Gothic & Lolita Psycho ei paljoa tarinaan panosta. 88 minuutin kestosta vajaa puolet koostuu toimintakohtauksista, joissa pääosan antisankaritar kostaa yksi kerrallaan viidelle hänen äitinsä murhanneelle roistolle. Kostomission verisyyden takaa erikoisefektimies Yoshihiro Nishimura, tyylitietoisuuden puolestaan jo elokuvan nimen mainitsema komea Gothic Lolita ‑asustus. Tapon välikappaleena käytetään terä‑ ja tuliaseilla varustettua sateenvarjoa!

Elokuvan suurimmaksi pahoinpitelijäksi nousee itse ohjaaja Ohara, jonka huumorintaju pettää pahemman kerran. Veikeitä ideoita on läjäpäin – psyykkisillä voimillaan koulutyttöjen hameiden helmoja tuulettava lukion maikka, Kick‑Assin (2010) Hit Girlin mieleen tuova tuplapistooleilla varustettu mielipuoli teinityttö jne. – mutta vitsit venyvät liikaa. Siinä missä taistelun tiukimmalla hetkellä lentämään oppiva vastustaja naurattaa muutaman sekunnin, alkaa taivaalla liitely tosissaan potuttaa viiden minuutin jälkeen. Elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus on erinomainen – verinen, munakas ja koreografiansakin osalta ainakin etäisesti järkeen käypä – mutta sen jälkeen jokainen matsi menee perseilyksi. Sääli, sillä startti todistaa tekijöillä olevan riittävästi taitoa huippuleffan tekemiseen.

Nishimuran gore-efektit ovat hyvää peruslaatua, mutta eivät erityisemmin pääse säväyttämään lievässä mielikuvituksettomuudessaan. Efektiohjaajan vanhemmat työt tosin tulevat mieleen muutenkin kuin kuvallisten yhtäläisyyksien myötä: Gothic & Lolita Psychon musiikit ovat paikoitellen kuin suoraan Nishimuran elokuvasta Tokyo Gore Police (2008), mikä ei ole aivan huono asia. Myöskin elokuvan kuvallinen ulkoasu menettelee. Filmille ei toki ole kuvattu, mutta digitaaliseen kalustoon on panostettu riittävästi ja kotivideohenkisyys vältetään ainakin suurimmissa osin.

Kostonhimoista Gothic Lolita ‑tyttöä esittävä gravure-idoli Rina Akiyama jää roolissaan täydellisen unohdettavaksi. Puvustaja ei ole niinkään vaatettanut näyttelijää, vaan sijoittanut vaatteiden alle näyttelijän, jonka avulla puku saadaan kävelemään kohtauksesta toiseen. Toimii se näinkin. Muut esiintyjät revittelevät lähinnä komediallisessa kontekstissa ja pääasiallisesti melko heikoin seurauksin. On välissä yksi mielenkiintoisen sadistis-dramaattinen kohtauskin, mutta tehot jäävät uupumaan, koska tarinasta ja hahmoista ei välitä.

Gothic & Lolita Psycholla on valituksista huolimatta monet riemastuttavat hetkensäkin, niitä vain pureskellaan aivan liian pitkään ja tarpeettoman humoristisella asenteella. Pelkällä uudelleen editoinnilla elokuvasta saisi 10 minuuttia lyhyemmän ja huomattavasti tyydyttävämmän paketin. Lopputaistelu olisi silti laitettava kokonaan uusiksi: tuskin kukaan jaksaa innostua pelkkien tietokonegrafiikoiden varaan rakentuvasta finaalista. Lopputekstijakso onneksi palauttaa hieman hyvää mieltä huipputyylikkäällä suunnittelullaan. Silti päällimmäinen ajatus elokuvan jälkeen on, että miksi tässä näin kävi? Ja kuinka koulutyttötappajaa esittävä 17‑vuotias Misaki Momose onnistuukin olemaan niin hurmaava livenä ja niin väärinkäytetty filmillä?