Mikko Koivisto

Keibetsu (The Egoists, 2011)

Ohjaaja:

• Ryūichi Hiroki

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Hiroki

17‑vuotias Anne Suzuki teki lähtemättömän vaikutuksen Shunji Iwain elokuvassa Hana & Alice (2004). Suzukin roolisuoritus muistinsa menettäneeseen poikaan ihastuneena koulutyttönä oli niin söpö, ettei kukaan huomannut toista pääroolia esittäneen Yu Aoin olleen elokuvan todellinen tähti ja huomattavasti taitavampi näyttelijä.

Seitsemän vuotta myöhemmin tulee pienenä shokkina, että Suzuki tähdittää suorasukaisista seksikohtauksista tunnetun entisen pink-ohjaaja Ryuichi Hirokin uutta elokuvaa. 2000‑luvun alkupuolen kovatasoisen putken (mm. Vibrator, 2003; L'amant, 2004; It's Only Talk, 2005) jälkeen Hiroki ehti kokeilla sielunsa kauppaamista mittatilattujen mainstream-hempeilyjen parissa (joista viimeistä tähditti Yu Aoi). Keibetsussa ohjaaja pyrkii jossain määrin takaisin ruotuun.

Keibetsun pohja löytyy Hirokin sukulaissielu Kenji Nakagamin samannimisestä romaanista (1992), jonka tapahtumat on siirretty nykyaikaan. Nakagamin kirjoista on aiemmin irronnut pitkä suora karheita klassikkosovituksia Kazuhiko Hasegawan The Youth Killeristä (1976) Tatsumi Kumashiron The Woman With Red Hairiin (1979) ja Mitsuo Yanagimachin The Nineteen Year-Old's Mappiin (1979). Koji Wakamatsu on parhaillaan uusimman sovituksen kimpussa. Hiroki sopii tähän joukkoon erinomaisesti.

Elokuvan aloitus on vahva. Tarina seuraa pelivelkaista pojannulikkaa Kazua (Kengo Kora) sekä tankotanssija Machikoa (Anne Suzuki). Heidän romanssinsa alkaa pirteän epätyypillisesti Kazun rettelöidessä tanssiluolan korjauskuntoon ja napatessa ihailemansa esiintyjän mukaansa karkumatkalle. Juureton nuoripari päättää 10 minuutin tuttavuuden jälkeen lähteä yhdessä omille teilleen loppuelämää viettämään.

Hirokin onnistuneimmissa elokuvissa on lähes aina parasta niiden naturalistisuus. Muovinen hempeily ja filmaattisuus puuttuvat, vaikka mies onkin pohjimmiltaan romantikko. Tuloksena on aidonoloisia elokuvia, joita terävä digikuvaus sekä pitkät otokset vahvistavat. Keibetsun komeimmassa ja samalla dramaattisimmassa jaksossa kamera käy strippiklubin takahuoneessa yli seitsemän minuuttia putkeen ilman leikkauksia. Tällaisissa jaksoissa näyttelijät pääsevät loistamaan. Ja mikä hienointa, Anne Suzuki on parantunut näyttelijänä teinivuosiinsa verrattuna niin, ettei kohtausten lyhysiin otoksiin leikkaamiselle olisi ollut tarvettakaan. Ainoastaan tangon varressa Suzuki vaikuttaa hieman eksyneeltä.

Kaikki ei kuitenkaan ole täysin hanskassa – kamera on liian kaukana. Virhe on yllättävä ja vaatii tarkempaa selitystä. Kameran tuleminen aivan iholle on yksi uuden aallon Japani-elokuvan oleellisista tehokeinoista, jota käytetään riisumaan näyttelijät elokuvallisesta meikistä sekä kaventamaan katsomon ja hahmojen väliin jäävää suojamuuria. Keibetsussa kuvaaja Atsuhiro Nabeshima (Heaven's Story, 2010) ottaa usein turhan paljon etäisyyttä hahmoihin. Muutoin digikuvaus ei jätä turhaa moitteen sijaa – varsinkin yökohtaukset Tokion kaduilla ovat hienoja.

Tarinaa olisi myös saanut tiivistää. Kazun ja Machikon pakomatka vie kaksikon Shingun rauhalliseen pikkukaupunkiin, jossa syrjäkylä-yakuzat ja vanhoilliset perheenjäsenet nostavat päätään. Kyse ei ole urbaanin elokuvan parissa loistavan Hirokin pätemisalueesta. Kokonaisuus nousee peräti 145 minuuttiin, jossa on loppupuolella selvää tyhjäkäyntiä. Ensimmäisellä teatterikierroksellaan elokuva sai lopputekstit ruutuun kymmenisen minuuttia nopeammin, mutta uusintajulkaisuun sekä kotivideotallenteisiin mukaan on lisätty Suzukin tanssia sekä AV‑tähti Sora Aoi. Lisäykset ovat hyviä, ja ylipituus periytyykin alkuperäisestä teatterileikkauksesta.

Parikymmentä minuuttia trimmaamalla hienot kohtaukset olisivat seuranneet toisiaan jäntevämmällä rytmillä, vaikkakin viimeistään asiallisen lopetuskohtauksen kohdalla pienemmät mokailut unohtuvat. Kompasteluista huolimatta Keibetsu antaa varovaista lupausta Hirokin paluusta Japanin mielenkiintoisimpien nykyohjaajien pariin – ainakin, jos miehen uunituoreessa Akihabaran verilöylystä kertovassa elokuvassa River (2011) ei soi Keibetsuun eksynyt kasarinyyhkyttely "Mune ga itai" ("Rintaan sattuu"). Todettakoon myös, että Suzuki riisuutuu Keibetsussa useampaankin otteeseen!