Mikko Koivisto

L'amant (2004)

Ohjaaja:

• Ryūichi Hiroki

elokuva arvostelu

"Hyvää 17-vuotissyntymäpäivää! Oletko varma, että haluat myydä itsesi meille seuraavan vuoden ajaksi?"

Ryuichi Hirokin L'amant sai kansainvälisen festarikierroksensa aikana muutamilta kovaäänisiltä katsojilta vihamielistä palautetta. Tarina itsensä kolmelle keski-ikäiselle miehelle vuoden ajaksi myyvästä koulutytöstä ei ollut kaikkien mieleen. Ohjaaja haukuttiin likaiseksi vanhaksi mieheksi, joka piirtää koulutyttöfantasioitaan valkokankaalle. Tuskastunut Hiroki ehti johonkin väliin todeta, ettei hänen elokuvansa ehkäpä aukene ulkomaalaisille yleisöille.

Lienikö sitten kyse ohjaajan kohteliaisuudesta kriitikkoja kohtaan, mutta L'amantin ymmärtämiseen ei todellisuudessa vaadita kovin paljoa muuta kuin avoin mieli. Sille on käyttöä, sillä osan yleisöstä harmiksi Hiroki ei tuputa moraalisaarnaa katsojan kurkusta alas, vaan kuvaa aidon oloisia hahmoja ymmärryksellä. Eksploitaatioleimasimen käyttäminenkin olisikin tässä yhteydessä hölmöä.

L'amant on ilahduttavan alleviivaamaton elokuva. Juonta on minimaalisesti valtaosan elokuvasta keskittyessä kuvaamaan päähenkilöidensä tavallista elämää. Tarinan ainoat varsinaiset juonenkäänteet ajoittuvat elokuvan puolivälin tuntumaan päähenkilön koulukaverien astuessa hetkeksi mukaan kuviin. Nämä osuudet toimivat pelkästään kokonaisuutta vastaan, sillä Hiroki ei ole vahvimmillaan tarinaa kertoessaan, vaan antaessaan katsojan itse tulkita kuvia ja hahmoja. Elokuvasta onkin riisuttu kaikki suurempi dramatiikka ja äärilaidat. Sinänsä traagisesta tarinasta huolimatta mukana ei ole massayleisöjen kaipaamaa ja moralistien oloa helpottavaa halpaa melodraamaa.

Osalle katsojista pelkkä koulutytön käyttäminen tarinan päähenkilönä pistää eittämättä silmään – olkoonkin kolmikymppisen naisen kirjoitamaan sarjakuvaan pohjaava tarina oli alkuperäisessä muodossaan suunnattu juurikin niille miljoonille kouluasuisille tytöille, jotka muodostavat Japanin katujen arkipäiväisimmän näyn. Hirokin elokuvan kohdalla on kuitenkin mielekästä korostaa myös vastakkaista näkökulmaa, sillä L'amant on yllättävän mieskeskeinen. Elokuvan päähenkilö on toki tyttö, mutta periaatteessa hän toimii enemmän miespuolisten hahmojen peilinä kuin täysin itsenäisenä hahmona.

L'amantin nelikymppiset antisankarit ovat elämän harmaannuttamia häviäjiä, jotka tuntevat myötätuntoa uhriaan kohtaan, mutta toisaalta ovat rehellisesti mitä ovat. Koulutytön ostamisessa rakastajaksi on kyse osittain omien itsekkäiden tarpeiden tyydyttämisestä, osittain symbolisesta menetettyjen unelmien täyttämisestä, osittain pelkästään siitä, että ympärillä olisi joku itseä hieman vähemmän kuollut ja korruptoitunut henkilö.

Japanilaisessa populaarikulttuurissa koulutyttö on yhtä lailla puhtaus‑ kuin seksisymbolikin. Kouluasu itsessään on jo muodostunut osaksi japanilaista pop‑kulttuuria siinä missä ninjat ja samuraitkin. Se, että kouluasua ei käytetä enää lukion jälkeen, iskee eräänlaisen vedenjakajan jo nuorella iällä parisuhteissa menestyneiden ja niistä (lue: koulutytöistä) paitsi jääneiden välille. L'amantin synkemmille vesille ajautuneille, mutta yhä nuoruuteensa perään haikaileville aikamiespojille koulutyttö on elämän ja menetetyn nuoruuden symboli, jonka he turhautuksessaan tahallaan turmelevat. Aihepiiri on Hirokille tuttu.

1980‑luvun alussa rajunpuoleisilla pink-elokuvilla aloittanut Hiroki on 2000‑luvulla tehnyt art house ‑elokuvan kautta siirtymän valtavirran puolelle. Miehen muutamat tuoreemmat työt ovat olleet jo puhtaan laskelmoitua romantiikkahömppää naisyleisöille. 2000‑luvun alkupuolella Hiroki oli kuitenkin Japanin mielenkiintoisimpia ohjaajia. Hänen parhaiden elokuviensa realistisuus ja kuvallinen tyylikkyys ovat omaa luokkaansa. Nämä seikat näkyvät myös L'amantissa, vaikka elokuva ei aivan ohjaajansa parhaimmistoon ylläkään.

Kerronnallisten ylilyöntien välttämisen ohella juurikin visuaalisuus on L'amantin merkittävimpiä vahvuuksia. Mustavalkoisuutta lähentelevä harmaa ja sopivissa määrin rakeinen kuvallinen ulkoasu näyttää todella hyvältä ja tukee elokuvan henkeä täydellisesti. Musiikkia on vähän, mutta sen käyttö on sitäkin onnistuneempaa etenkin puolivälin ilotulitusjaksossa, joka on hienoimpia kohtauksia miesmuistiin.

Ohjaajan pink-taustan huomioiden on hieman yllättävää, ettei Hiroki ei ole kelpuuttanut elokuvaansa yhtä paljasta takapuolta enempää alastomuutta. Ratkaisu säästänee Hirokin muutamilta ylimääräisiltä väärinkäsityksiltä, mutta sotii samalla puhdasta järkeä vastaan. Kamera joudutaan sijoittamaan niin monessa kohtauksessa hahmon selän taakse, että temppuilu alkaa tuntua väkinäiseltä anti-eksploitaatiolta. Aivan Austin Powers ‑sfääreihin ei onneksi kuitenkaan vajota.

Hyvät näyttelijät pelastavat sen mitä muutamissa hölmöilyissä muuten menetetään. Elokuvan äijäporukan ruumiillistavat Jun Murakami, Takeshi Kitano ‑elokuvien vakiokasvo Ren Ohsugi sekä teräsmies Tomorowo Taguchi (Tetsuo: The Iron Man, 1989) ovat juuri sopivan nuutuneita kehäraakkeja. Roolihahmoaan jokusen vuoden vanhempi Nozomi Andô (22 vuotta) on hänkin päähahmona luonteva. Rooli on haastava, sillä se ei mahdollista sen enempää suurta tunteilua kuin leveää hymyäkään. L'amantissa ei lopun jälkisekvenssiä lukuun ottamatta kukaan hymyile kertaakaan. Hirokin traagiskauniiseen maailmaan se sopii hyvin.