Mikko Kojo

Nel labirinto del sesso (The Labyrinth of Sex, 1969)

Ohjaaja:

• Alfonso Brescia

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alfonso Brescia

Alfonso Brescia (Poppea – maailman isorintaisin nainen, 1972; Taistelu avaruudesta, 1977), tuttavallisemmin kolmannella kotimaisella Al Bradley, on kenties Bruno Mattein jälkeen ensimmäinen mieleen juolahtava "vanhan maailman Ed Wood" kun muistellaan italialaisen eksploitaatioelokuvan kalkkunamaakareita. Lukuisissa genreissä uitetun ohjaajan seksuaalisiin poikkeamiin keskittyvän mondo-elokuvan luulisi olevan jotain aikamoista. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, niin kuin mondoissa tapana on: The Labyrinth of Sex on harmittavan normaali elokuva – noin niin kuin mondo‑ ja etenkin Brescia-elokuvan mittapuilla mitattuna.

Brescia ei ole nähnyt syytä korjata mitään, mikä ei ole rikki, ja on alagenren klassikon ja blockbusterin Rakkauden kielen (Kärlekens språk, 1969) tapaan hankkinut The Labyrinth of Sexin juontajaksi vakuuttavan oloisen lääkärin, tohtori Emilio Servadion. Tohtori esittelee meille lukuisia seksuaalisuuden vinksahtamia. Osansa, ja ruutuaikansa, saavat niin itsensäpaljastajat kuin homoseksuaalit. Vanhempana olen erityisen huolissani, mutta tyytyväinen The Labyrinth of Sexin valistukseen, sillä nyt tiedän miltä kaikelta voin hyvällä kasvatuksella lastani varjella. Esimerkiksi perheväkivallan todistaminen johtaa sadismiin, kaappiin pakottaminen ei (yllätys yllätys) homouteen – johon siihenkin on omat loogiset syynsä – vaan masokismiin.

Tietenkään tällaisten "luonnottomuuksien" esittely ei katsojaa ihmeemmin hetkauta suuntaan taikka toiseen (engl. swings both ways), mutta jotta shokkiarvoa piisaisi vielä 40 vuotta myöhemmin on signore Brescia saanut kaivettua mukaan aidon oloista kuvastoa sukupuolenvaihdosleikkauksesta. Kuitenkaan se, mitä me setä-Alfonsolta odotamme, ei jää kokonaan puuttumaan. Melko aikaisessa vaiheessa elokuva lavastaa silmiemme eteen kuvan yritysjohtajasta, joka hätistelee sihteerinsä ajoissa kotiin ja vetäytyy kammioonsa. Kaikesta lavastuksesta (alttareineen ja kynttilöineen) huolimatta bisnesmiehen tarkoitus ei ole palvoa saatanaa tai pitää mustaa messua, vaan pervertikkomme ryhtyy hellästi hyväilemään lasisilmiä ja tekohampaita ennen kuin pukee mallinukelle vaalean peruukin. Hän on fetisisti!

The Labyrinth of Sexiltä lienee turha hakea sen kummempia elokuvallisia ansioita kuin että kohtauksia on leikattu peräkkäin järkevästi. Silti on syytä mainita pariin muuhunkin elokuvaan musiikin säveltäneen Italo Fischettin monipuolinen score, joka pyyhkii 4D‑dokumenteilla lattiaa (tai jotain asianmukaisempaa). Vaikka kyseessä ei ole se miellyttävin tai mielenkiintoisin trippi, niin mieluummin sitä hyppää kapteeni Bradleyn kyytiin kuin klikkailee internetissä omituisuuksien perässä. The Labyrinth of Sexille aikansa uhraamisen uskaltaa sentään julkisesti myöntää ja selittää sen esimerkiksi kulttuurihistorialla tai jollain "b‑elokuvaharrastuksella."