Ilja Rautsi

Anno zero – guerra nello spazio (Planeettojen sota, 1977)

Ohjaaja:

• Alfonso Brescia

elokuva arvostelu

"...an out-of-control planet..."

Al Bradley eli Alfonso Brescia iskee jälleen. Tuo italo‑sci‑fin uljas airut ja kierrätyksen mestari jaksaa toistuvasti riemastuttaa vuosien takaa materiaalillaan, joka hämmentää niin sisällöltään kuin... no, kaikin muinkin tavoin. Jäykkiä repliikkejä jäykästi esitettynä virtaviivaisissa ja tiukoissa kokovartaloasuissa keskellä mitä merkillisimpiä, monin erimuotoisin vilkkuvin valoin varustettuja monitoreja. Huono käsikirjoitus, huonoja leikkauksia, huonoja efektejä, huonoja näyttelijöitä, huonoa huonoa huonoa. Mutta mitä neroutta! Alin aneemiset visiot matelevat kivuliaasti konkaten antikliimaksisiin loppuihinsa, jättäen jälkeensä hämäriä muistikuvia kypäräpäisistä ihmisistä trikoissaan taistelemassa robotteja tai toisia trikooasuisia ihmisiä vastaan. Bradleyn sci‑fi-pläjäykset menevät kunniakkaaseen luokkaan "miten kukaan voi saada aikaan mitään tällaista – vieläpä useammin kuin kerran?"

Kapteeni Hamilton (John Richardson) ja hänen uskollinen miehistönsä matkustaa kopisevalla vanerilattialla varustetulla avaruusaluksellaan halki tutkimattomien korpimaitten ja harrastavat seksin sijaan kosmista rakkautta valoseinän ja sykkivän sinisen pallon avulla. Kapteeni Hamilton on omapäinen eikä suostu helpolla tottelemaan esimiehiään tai tietokoneita, koska hän ei ole kone, hän on ihminen, hän on mies! Toisessakin Bradleyn elokuvassa nähtävän aneemisen avaruuskävelyn, erinäisten kiistojen sekä jatkuvan monitorin tuijottelun jälkeen Hamilton miehistöineen päätyy uudelle, tuntemattomalle planeetalle (joka erään miehistön jäsenen mukaan sijaitsee avaruudessa). Planeetta on kivinen rauniomaailma, jossa ei näytä olevan mitään asutusta, kunnes joku (nimiä on lähes mahdoton muistaa) törmää isoon vilkkuvaan robottiin (joka myös nähdään toisessa Bradleyn elokuvassa...) joka tappaa hänet. Muu porukka löytää maan alla asuvien sini-ihoisten kaljujen suippokorvien kansan, joka kommunikoi telepaattisesti ja piileskelee tappajarobottia. Teknologia tuhoaa! Hamilton oli oikeassa, koneet ovat pahasta. Onneksi maan uumenista tihutöitä johtava jättiläistietokone ei kuule mitä sen vieressä puhutaan ja on kohteliaasti varustettu punaisella itsetuhonapilla. Maailma on taas turvassa – vai onko sittenkään?

War of the Planets on juuri sitä, mitä herra Bradleyn ansioluettelo antaa odottaa. Ihmisten välinen normaali käyttäytyminen saa Alin käsissä kyytiä ja tilalla on merkillistä kommunikointia ja ilmiselvien johtopäätösten toistelua tasapaksulla äänensävyllä sekä hämmentyneellä ilmeellä varustettuna. Tulevaisuudessa kaikki saman sukupuolen edustajat myös pukeutuvat samalla tavalla. Innostuessaan he oikein hyppivät ja halivat toisiaan. Teema teknologia vs. ihminen jää taustalle kuin pallopeliä korkean aidan takaa seuraava mies; kyllä se välillä aina pompahtaa näkyviin, mutta mitään tolkkua on hyvin vaikea saada.

Bradleyn puuhasteluja kameran takana on toisinaan vaikea ymmärtää, esimerkiksi dialogikohtauksissa käytetään paljon lähikuvia, mutta niin että ei kuvata henkilöä joka puhuu sillä hetkellä. Hiljaa toljottavien miesten mietteliäät naamat eivät jotenkin onnistu korvaamaan sitä tyydytystä jonka voi saada tietäessään kuka sanoo mitä milloinkin, tai mikä kenenkin nimi on. Yhden näyttelijän nimeksi ilmoitetaan Max Bonus, joka ei ole ehkä aivan yhtä pöyristyttävä kuin vaikkapa Rip Torn (Revi Revitty), mutta kuten koko elokuvakin tuntuu vähän kaukaa haetulta ja onnistuu naurattamaan.