Mikko Kojo

The Wild Wild World of Jayne Mansfield (1968)

Ohjaaja:

• Charles W. Broun Jr.
• Joel Holt
• Arthur Knight

elokuva arvostelu

Ohjaus: Charles W. Broun Jr., Joel Holt, Arthur Knight

Tosi-tv:n nimellä televisiosta puskeva jööti on 2000‑luvun rasittavimpia ilmiöitä, mutta ei mitään uutta auringon alla. Julkkikset, turhatkin tai entiset, sekä sellaiseksi pyrkivät riittivät jo vuosikymmeniä aiemmin vetonaulaksi, erityisesti jos samalla vihjailtiin paljaan pinnan tai muiden paljastusten mahdollisuudesta.

Ja tällaista todellakin tarjoili legendaarisen tuottajan, Dick Randallin The Wild Wild World of Jayne Mansfield, joka sekoittaa surutta feikkidokumenttia Mansfieldin elämästä, rehellisempää dokumentaaria playmatesta vuosimallia '55, maailman menon ihmeellisyyksillä mässäilevää mondo-elokuvaa sekä amerikkalaisten omaa nudies-tirkistelyä. The Wild Wild World of Jayne Mansfield kiehtoo lähinnä olemalla reliikki ajasta ja paikasta, jota ei enää ole eikä tule. Elokuvana se ei ole juuri mistään kotoisin, eikä sen esittelemistä asioista ja ihmisistä Mansfieldiä lukuun ottamatta saa näinä päivinä kiksejä enää kukaan.

Elokuva koostuu neljästä jaksosta, joista kolme ensimmäistä kääntävät jakso jaksolta eksploitaatioruuvia lähemmäs kohti kaakkoa. Neljäs on oikeastaan epilogi, eksploitaatiota toki, mutta rehellisempää, härskimpää ja mahdollisesti jopa koskettavaa. Elokuvan kepeä alku vietetään kuitenkin Italiassa, jossa Mansfield keikistelee läpi kuuluisimpien italialaisnähtävyyksien saaden peräänsä nipistelevien gigolojen lauman. Luonnollisesti Mansfield kylpee suihkulähteessä uhkean blondikollegansa, Anita Ekbergin, tavoin. Mansfield myös fantasioi lihaksikkaista gladiaattoreista, joista yhtä esittää hänen ex‑aviomiehensä Mickey Hargitay. Tämä antaa hyvän syyn lainata pätkiä peplumista, jossa esiintyvät sekä tummaa peruukkia pitävä Mansfield että elitisti-ikoni Hargitay.

Elokuvan ensimmäinen mondohenkinen kohtaus, visiitti nudistirannalle, ei saa kaikkia Jaynen estoja poistumaan ainakaan kameran taltioidessa. Onneksi vanha Playboy-lehti löytyy selailtavaksi, eikä Mansfieldia muotoja haikailevien tarvitse pettyä, vaikka epäilemättä kyseinen numero onkin jo hiirenkorville plärätty. Italiajakso on leppoisuudessaan suhteellisen viihdyttävä lähinnä ajankuvallaan. Jos 60‑luku ja Rooman nähtävyydet eivät kiinnosta, kannattaa katsottavaksi hankkia jotain ihan muuta – niin kuin epäilemättä täysjärkiset tekevät joka tapauksessa.

Italiasta Mansfield siirtyy Ranskaan, joka on huomattavasti saapasmaata perverssimpi paikka. Crazy Horsen kabareet ja meikkitaiteilijalla vierailut ovat äkkiä ohi, kun päästään todistamaan millaisia ne ranskalaiset suurimmaksi osaksi ovat. Transvestiitteja ja homoja! Pahimmillaan molempia yhtä aikaa! Matalaotsainen meininki on kivuliasta katsottavaa, sillä shokkiarvojen kadottua vuosien saatossa on vaikea perustella itselleen tällaisen jahkailun ihmettelyä.

Jaynen vietettyä aikaa vanhan mantereen puolella on meno yltynyt rajuksi myös rapakon takana, jossa ollaan siirrytty yläosattomaan aikaan. Yläosaton kengänkiillottaja, yläosaton tyttöbändi, yläosaton ties mikä ovat kaikki kohtuullisen viihdyttävää hölmöilyä (sillä oletuksella, että edellä mainittu edes teoriassa voi kuulostaa lukijasta kohtuullisen viihdyttävältä), koska päin vastoin kuin Ranskassa, ei yhtä kohtausta jäädä venyttämään turhan pitkäksi. Ei sen bändin silti olisi tarvinnut skulata ihan niin kauaa.

Elokuva huipentuu(?) Mansfieldin kuolemaan auto-onnettomuudesta. Aidot kuvat romuttuneesta autosta ja aiemmin elokuvassakin nähdyn puudelin ruumiista ovat väärässä elokuvassa. Tämän jälkeen esitellään vielä Mansfieldin ja Hargitayn yhteistä kitschin täyteistä kotia ja näiden lapsia. Hargitay soittamassa pianoa ex‑vaimoaan muistellen on tahattoman koomista, mutta saako ja voiko tälle nauraa, kun taustalla on oikea tragedia?

The Wild Wild World of Jayne Mansfieldin idea on typerä. Muodoistaan kuuluisa näyttelijä vierailemassa turistikohteissa ja tutustumassa kotimaansa ja maailman muiden kolkkien sopivasti pimeisiin puoliin tökerösti lavastettuna. Siinäpä se. Silti sama tv‑sarjana vetäisi sohvat täyteen tänäkin päivänä. Johanna Tukiaisen "villiä villiä maailmaa" odotellessa. Anteeksi vertaukseni, Jayne.