Esa Meisalmi

Scarlet Diva (2000)

Ohjaaja:

• Asia Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Asia Argento

Käsivarakuvauksella pyritään toisinaan tekemään jäljestä eläväisempää – kenties jopa todenmukaisempaa. Joskus valinta tehdään budjettisyistä. "Tilanteen sisällä olevan" kameran myötä yritetään tuoda sekä tekijä että katsoja lähemmäksi elokuvaa yhtälön toimiessa toivottavasti myös toisinpäin. Tulokset tuntuvat kuitenkin kilpistyvän monissa tapauksissa vaivaannuttavan hengettömäksi vatkaamiseksi "taiteellisuuden" tai boheemin rankistelun vuoksi. Se harvoin lähentää yhtään. Eritoten osaavampien ja kokeneempien elokuvantekijöiden kohdalla tilanne saattaa johtaa siihen, että pointittomanoloista halpisliejua katsoessa herää halu ampua ensin telkkari tykillä kappaleiksi ja heittää sitten itsensä telekineettisesti katon läpi kauas horisontin taakse. Yhdeksi viime vuosien harvoista mieltä ylentävistä pioneereista tällä osa‑alueella voidaan laskea Darren Aronofsky (Black Swan, 2010).

Pappa-Argenton tytär Asia Argento pitää alkujärkytyksen jälkeen kuitenkin huolen siitä, ettei katapulttia tarvitse laukaista. Näkemäänsä voi nimittää hyvillä mielin riippumattomaksi elokuvaksi, joka sisältää tunneälyä ilman löperöyttä tai kovistelua. Scarlet Diva alkaa toimia varsin nopeasti, sillä ennakkoasenteen hylkäämiselle annetaan syy melkein heti kättelyssä katsojan saadessa huomata, ettei kuvausryhmä kärsi pahoista hermovaurioista. Argento sukkuloi videotaiteellaan pseudo‑ ja draamadokumentin välimaastossa ihmeellisen vetävästi, varsinkin ensikertalaiseksi. Kuvaukselliset tarpeet huomioidaan mukiinmenevästi, kun lyhyiden ja pitkien otosten välinen sulava vaihtelu sopivan tiiviin leikkausrytmin avustuksella tuudittaa aivot miellyttävään, rauhalliseen olotilaan...

Mehiläiset kukkasten kimpussa tuskin on kuitenkaan ollut se perimmäinen mielikuva, joka katsojan kalloon on tarkoitus iskostaa. Scarlet Diva kertoo typistetysti siveellisen kasvatuksen saaneesta poikatyttömäisestä näyttelijästara Anna Battistasta (Asia Argenton alter ego), joka etsii reittiä epämääräiselle elämälleen matkustelemalla Euroopassa ja Amerikassa. Rinnalle voisi olla hakusessa myös uskollinen kumppani, mutta petolliset miehet sutivat ympäriinsä vain pyhä toosa silmissään, vaikkei kumpikaan osapuoli suo muuta mahdollisuutta. Anteliaisuus näissä hyväksikäyttöön nojaavissa elokuvapiireissä määrittelee menestyksen laidan monellakin tapaa. Kovetetut lapsuudenkokemukset ja ulkonäköpaineet nousevat vastoinkäymisten ja sydänsurujen myötä pinnalle. Itsensä "huoraamalla" liannut romantiikankaipuinen poloinen ravistellaan lintukodosta alas ja huumeet tarjoavat "helpotusta" tavoitteiden hämärtyessä. Kunnes Anna saa tietää olevansa raskaana.

Dekadentin viihdemaailman kylmäkiskoista kujeilua hierotaan naamaan pitkään ja hartaasti, mutta ilman mainittavaa yllätyksellisyyttä. Kiinnostusta Scarlet Divaa kohtaan lisääkin lähinnä ohjaajansa omiin kokemuksiin perustuva halu kertoa rehellinen ja jopa koskettava tarina rietasta huumoria unohtamatta. Hienostelevan tyylittelyn tilalle on kärrätty kouriintuntuvia teemantynkiä, mutta nimenomaan vain tynkiä. Latistavaksi piirteeksi kerronnassa kehkeytyykin se, että katsoja voi käsitellä nämä teemat tarpeeksi monitahoisesti toteamalla vain mielessään: "Elämä on kovaa ja yksinäistä, eikä kukaan oikeasti pidä kenestäkään, vaikka pyyteetön rakkaus ihmisten välillä tietysti olisi mitä suotavinta. Lettu levälleen, setelitukko takataskuun ja adios."

Argenton osoittelevuus itseään glamourilla myyvää elokuvateollisuutta ja ihmisten alkukantaisia himoja kohtaan ei ole erityisen terävää, mutta mikäpä tässä kontekstissa sitä nyt muutenkaan olisi. Alastomuutta, värikkäitä hourejaksoja ja laitapuolen piikkiritareita piisaa toki riittävästi ajatusvajausten paikkaukseen. 60‑lukulaisen italoelokuvan ystävät voivat vastaavasti hekumoida Fellini-vaikutteiden parissa.

Elokuva täyttää tehtävänsä Argenton henkilökohtaisena ja päälle liimatun metamaisena puhdistautumisena juuri niin pitkälle kuin mihin sen rahkeet riittävät. Mukavan omaleimaista ja luonnollisen hauskaa elokuvaa on mahdoton kohdella ilkeästi, vaikka halpuus tai tekijänsä kuvainnollinen monologi mm. uskonnollisesta suhteestaan elokuvantekoon itseilmaisun välineenä antaisikin siihen epäilemättä aiheen. Scarlet Diva on kevyempi esiaste jätteissä suorasukaisemmin rypevälle The Heart Is Deceitful Above All Thingsille (2004).