Esa Meisalmi

No Way Out (Ei pakotietä, 1987)

Ohjaaja:

• Roger Donaldson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roger Donaldson

Keski-ikäistyvien naisten unisen itseräpläyksen kohde Kevin Costner näyttelee Kenneth Fearingin romaaniin (jonka pohjalta on filmattu myös ranska-noir Police Python 357, 1976) löyhästi perustuvassa No Way Outissa laivaston märkäkorvaupseeria Tom Farrellia. Hän sotkeutuu tahtomattaan murhaan kun vaikutusvaltaisissa piireissä pyörivä ihastuksen kohde päästetään päiviltä.

Muukalaispelkoisen kylmän sodan loppuvuosiin sijoittuvan No Way Outin ajankuva on poliittisesti osuva heijastuen kaikkiin ihmissuhteisiin. Salamyhkäisten kabinettijuonitteluiden epävarmuutta huokuva jännäri pysyy Roger Donaldsonin (mm. enteellinen Sam Peckinpah ‑remake Getaway, 1993) hyppysissä ilman ylidramatisointia – paitsi Paul Ankan rasittavien hittien kohdalla. Viihteellinen neo‑noir ‑elokuva pitää omaa "myyrien" nakertamaa pesää pahimpana ristiriitojen aiheuttajana, oli kyse sitten naisen haaravälin tai korkean aseman aikaansaamasta vallasta. Vanha piru Gene Hackman törppöilee puolustusministerinä, jolla on jotain tekemistä murhan kanssa.

Tiedustelupalvelu CIA:n ja puolustusministerin ristituleen päätyvän Farrellin kamppailusta aikaa vastaan muodostuu elokuvan ja kaikkitietävän katsojan väliin solmittava pääjännite. Watergate-vaikutteiset skandaalinkäryiset tapahtumat pysyvät visusti maailman suurimman valehtelijoiden klubin Pentagonin sisuksissa. Raflaavaa mediaskeidaa ei onneksi nähdä. Australialainen Hollywood-työläinen ja perustrillerien erikoismies Donaldson pitää tahtia yllä ihan näppärästi, eikä myöhempien vuosien hämmentäviä Costner-näytöksiä tarvitse ehkä miettiä. Paitsi silloin kun meininki alkaa liittyä olennaisesti rakkauden, lojaaliuden ja ystävyyden hedelmälliseen ilosanomaan.

Costnerin oikeamielisten ja kansoja yhdistävien, muttei oikeistolaisten, elokuvien intiimien hetkien kiusalliseen harhaisuuteen johtava peruselementti löytyy elinvoimaisena jo No Way Outista. Ihmiskunnan rääsyisten toivojen tavoittelema kultainen geeniperimä laukaistiin Uranukseen budjettinsa vesittäneessä mutanttitarina Waterworldissa (1995). Vasta harmittomassa post-apokalyptis-nationalististisessa Postmanissa (1997) hätäraketti lensi ymmärryksen tuolle puolen. Suurempia muutoksia ura ei ole kokenut.

No Way Out on 80‑lukulaiselle intohimo‑ ja mustasukkaisuustrillerille tyypillisesti melko suoraviivainen, mutta käänteiltään tavanomaista kekseliäämpi ja pessimistisempi. Elokuva jäi kuvaaja John Alcottin (Barry Lyndonista The Beastmasteriin) viimeiseksi työksi.