Juho Malanin

Singapore Sling (1990)

Ohjaaja:

• Nikos Nikolaidis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nikos Nikolaidis

Singapore Slingin mustavalkoiset ja sateiset alkukuvat tuovat mieleen jonkun Akira Kurosawan vanhan samuraielokuvan. Sommittelut ovat huomaamattoman tasapainoisia ja mustavalkokuvien valaisu tekee kuvastosta rauhallisen ja jopa vaarattoman. Tarina kuitenkin alkaa pian houreisesta ja vahingoittuneesta yksityisetsivästä, joka on etsimässä Laura-nimistä kaivattua naista, jota hän omien ajatustensa mukaan suuresti rakastaa. Miehen matka päättyy tiedottomuuden tilaan hänen kömmittyään suojaan sateelta auton takapenkille. Tällä välin näemme sateen nuoleman suuren talon asukkaat, nuoremman ja vähän vanhemman naisen äärimmäisen idyllisessä ja kauniissa kartanoasunnossaan. Näiden kolmen ihmisen kohtaaminen on todennäköinen, mutta todennäköisyys sille, että kanssakäyminen tulisi olemaan mitään etäisestikään "normaalia" on pieni ja olematon. Alkusysäyksen myötä elokuva pakottaa itsensä katsojan hermostojärjestelmään kysymättä hyväksyntää tietyistä seksuaalisen kanssakäymisen tottumuksista tai moraalin ehdotuksista sitä koskien, kuinka näiden ihmisten tulisi toimia keskenään.

Alusta lähtien on selvää, että kreikkalaisen Nikos Nikolaidisin elokuva on aivan erityisen taidokkaasti rakennettu ja kuvattu. Vaikutelma on suorastaan hypnoottinen synkän ukkosen koettelemassa asunnossa, jonne Singapore Slingiksi nimettävä mieshenkilö päätyy. Taloa asuttavat äiti ja tytär elävät pelkästään toisilleen ja satunnaisille vierailijoilleen, joiden kohtalona on päätyä naisten valloillaan riehuvan seksuaalisen himon ja mielipuolisuuden kohteiksi. Äidin ja tyttären suhde on syvästi eristäytynyt kaikesta ympäröivästä yhteiskunnasta, vaikka toinen heistä olisi jopa valmis soittamaan poliisille tuntemattoman Singapore Slingin saapumisesta heidän portaikolleen. Poliisilla ei kuitenkaan ole asiaa naisten kartanoon, jossa eletään pelkästään fetissien ja äärimmäisten himojen tyydyttämiseksi mitään elollista kunnioittamatta. Rakentuva kahden naisen ja yhden miehen välinen lihallinen ja sadistinen draama ei juuri kaipaa vuorosanoja, sillä kehot hoitavat riittävällä tasolla viestinnän toistensa kanssa. Nautinto toisen kehosta piittaamatta ei kaipaa selittelyjä tai puolustuksia tässä pitkien valkoisten verhojen ja useista ohuista kerroksista koostuvien pukujen talossa.

Silti naiset haluavat puhua katsojalle aivan kuin mieskin, joka tosin vain ajattelee subjektiivisesti lausutun äänen kautta. Voimakkaan kerronnallisen tason tuova puhelu suoraan katsojalle tekee elokuvasta välittömästi säväyttävämmän ja etäännyttävän tavalla, josta itse eeppisen teatterin isä Brecht olisi ylpeä, mikäli kykenisi hyväksymään näin antisosiaalisen teeman (enkä tiedä vaikka olisi hyväksynytkin, vaikka usein yhteisen hyvän nimiin taistelikin uljailla näytelmillään.) Singapore Slingin suljetussa maailmassa ei ajatella kuin omaa kehoa, jolloin ei juuri ole asiaa ulkomaailmaan. Täten elokuva on näissä käsissä vaikuttavimpia kuvauksia eristäytyneisyydestä, mielipuolisesta vietistä ja kaiken elämän kieltämisestä hetkellisen täyttymyksen edestä. Tämä on tehty niin suurella elokuvallisella ymmärryksellä, että se yhdistettynä eeppisen muodon etäännyttämiskeinoihin pakottaa katsojan vastoin tahtoaankin myöntämään, että tämä käsikirjoittaja-ohjaaja on tosissaan. Nyt käsittelyssä vain on sadismi, seksuaalinen alistaminen, kidutus ja lähestyvä synkkä kuolema, jossa veren lisäksi vuotavat muutkin ihmiskehon lämpimästä elinvoimasta kertovat nesteet.

Singapore Sling on elokuvallinen matka syvälle alistamisen, väkivallan ja nautinnon olemukseen, jossa seksuaalista voimaa ei todellakaan käytä vain seipäällä varustettu mies. Äiti ja tytär ovat hallitsevin parivaljakko, jos heitä verrataan suurimpaan osaan elokuvapareista, ja näyttelijät heidän takanaan ovat saavuttaneet hahmoihinsa hiljentävän autenttisuuden tason. Heidän eleensä ja käsien asentonsa silloin kun he koskettavat itseään ovat tarkan havainnoinnin ja näkökulman tulosta, mikä kertoo vain erittäin hyvin ihmisen ilmaisua ymmärtävästä ohjaajasta kamerakaluston takana. Hyvin passiivisena pysyvä ja loppua kohden vain sanattoman jyrääväksi päätyvä mieshahmo ilmaisee itseään lähinnä ajatuksissaan, jotka kuitenkin nekin lopun silmittömän repivän tuhovoiman reunalla alkavat hiljentyä. Elokuva on kuvannut rankkoja ihmissuhteita visuaalisesti hypnoottisella tavalla, joka jo sellaisenaan takaa sen oman eristäytyneen maailman, jossa tämä tapahtuu. Talossa ei ole väliä sillä mikä moraalisessa ulkomaailmassa on rikos tai hyväksyttävä teko, talossa ei myöskään ole väliä vaikka hintana teolle ja nautinnolle olisi lopullinen kuolema.

Aris Stavroun kuvaus tavoittaa täysin Nikolaidisin vision, jossa tärkeintä on intensiivisyys ja vaikutelma siitä, että mikään luodussa maailmassa ja hahmoissa ei ole epäilyksen alaista tai tekaistua, vaikka kuvasto tuntuisi kuinka vastenmieliseltä. Ateriointikohtaus toimikoon esimerkkinä ällistyttävän pitkästä kohtauksesta, jossa ei puhuta, jossa kaksi naista vain syöttää kykenemätöntä aikuista miestä. Tässä kohtauksessa paljastuvat viimeistään ne kuvailmaisulliset seikat, joiden ansiosta elokuva näyttää siltä miltä se näyttää. Syväterävyyteen, valaistukseen ja sommitteluihin on ladattu niin suuri harkinta, että lähes yhdessäkään tiiviimmistä ihmislähikuvista ei paljastu vain pelkät hahmon kasvot; etualalla on aina jotain joko täysin epätarkaksi pehmentyneenä tai tarkempana. Tämä tehokeino luo kauniin valaistuksen myötä satumaisen tunnelman kuviin, joissa hahmot näkyvät. Vastaavasti himokkaat ja perversioiksi helposti leimaantuvat tekemiset ruokapöydän tai sidotun miehen luona saavat kiehtovan ilmeen, kun kuva-alaan on sommiteltu muuta etualalle tai kuvan reunoille. Juuri senhän takia hahmot tekevät mitä tekevät, koska se on heidän onnensa ja kauneutensa. Se vain soveltuu hyvin harvoille, minkä johdosta elokuva ei sovellu vakiintuneen heteroihanteen, hellien kosketusten tai sosiaalisten moraalinormien nimiin eläville ja näiden ulkopuolista maailmaa kammoksuville. Singapore Slingin lopun totaalinen tuhovoima on dramaturgisestikin niin äärimmilleen viritetty, alun kanssa rytmitetty ja kokonaisuuden kannalta kriittisimpänä hetkenä paljastettu, että sen painostava ja ikävästi häiritsevä ajatus teosta toteutukseen on mahdollinen vain näille rajojaan etsineille ihmisille.

Nikolaidisin elokuva sisältää paljon samaa teemallista iskua kuin muut elokuvahistorian kiistellyimmät ja tehokkaimmin suurta yleisöä vierottavat teokset kuten Pasolinin Salò o le 120 giornate di Sodoma (1975) tai Buttgereitin Nekromantik (1987). Kumpikin elokuva on eristänyt tapahtumansa yhdelle alueelle tai yhteen hämärään taloon, jossa joukko ihmisiä kuluttaa ja tyydyttää himojaan voiman avulla. Salòn fasisminvastainen allegoria päätyy harmonisiin ja samanaikaisesti kammottaviin kuviin teurastusalueen pihalta, jossa toisaalla kidutetaan nuoria ihmisiä hengiltä ja toisaalla tanssitaan lystikkäästi kumppanin kanssa. Singapore Slingin äiti ja tytär pitävät myös tanssimisesta. Siinä missä Nekromantik käsittelee harvinaista fetissiä sekaantua mätänevään ruumiiseen, käsittelee Singapore Sling pääsääntöisesti seksuaalista viehtymystä kipuun ja kuolemaan sekä piittaamattomuutta kaikkea sitä myyttistä tai uskonnollista kohtaan, mitä kuoleman ympärille on rakennettu. Nikolaidisin elokuva on kuvannut hahmojensa sisäisen maailman visuaalisesti lumoavalla tavalla; samalla tavalla kuin se avautuu hahmoille itselleen ja heidän nauttiville kehoilleen.