Kalle Karinen

Centurion (2010)

Ohjaaja:

• Neil Marshall

elokuva arvostelu

Ohjaus: Neil Marshall

80‑luvun vilpittömän tyhjäpäisten toimintaelokuvien kunniakas genre uhkasi jo hyytyä Tarantinon jälkeisiin, toinen toistaan nokkelampiin toiminnallisiin rikoselokuviin sekä Ö‑luokan halpisrahastuksiin. Aina välillä onneksi pintautuu elokuvantekijä, joka osaa tehdä hyvännäköistä jälkeä kompastumatta postmodernismin ansalankoihin.

Brittiohjaaja Neil Marshall on luottomies, joka onnistuu toimittamaan laadukasta toimintaa budjetista riippumatta. Debyytti Dog Soldiers (2002) oli pätevä sotilaat vs. ihmissudet kauhuskenaario, jota seurasi luolakauhujen valio The Descent (2005), jonka jättituottojen myötä Marshall sai megabudjetin käyttöönsä post-apokalyptistä spektaakkeliaan Doomsday (2008) varten. Doomsdayssä Marshall kokeili myös eräänlaista neo‑keskiaikatoimintaa ja palaa nyt miekanheiluttelun pariin Centurionilla. Inspiraationa aiheeseen toimivat Marshallin mukaan roomalaisten muinoin Britanniaan rakentamat muurit ja varustukset.

Centurion sijoittuu vuoteen 117. Tuohon aikaan roomalaisten yritys vallata Britannia jumittui piktien rajuun vastarintaan Skotlannissa. Nämä metsänsä tuntevat sissisodan mestarit tuhoavat roomalaisten legioonan näyttävällä väijytyksellä. Pieni henkiinjääneiden sotilaiden ryhmä lähtee pelastamaan vangiksi jäänyttä kenraaliaan (Dominic West). Pelastusyrityksen yhteydessä roomalaiset tulevat tappaneeksi piktipäällikkö Gorlaconin pojan ja saavat piktien kuolemanpartion peräänsä. Pakomatkalla roomalaisten alati harvenevaa joukkoa johtaa Michael Fassbenderin (Inglourious Basterds, 2009) näyttelemä sadanpäämies Quintus Dias, joka on jo aiemminkin onnistunut pakenemaan pikteiltä.

Vaikka meno onkin varsinaista urostelua ja machobullshittia, on mukana Marshallin kahden aiemman elokuvan tapaan vahvoja naishahmojakin: Bond-tyttö Olga Kurylenkon näyttelemä mykkä ja kostonhimoinen mestarijäljittäjäpikti Etain, sekä metsässä yksin asuva hylkiönoita Arianne (Imogen Poots, 28 Weeks Later, 2007). Tosin heiveröinen Kurylenko teurastamassa kasoittain isompia sotilaita ei erityisesti paranna tarinan uskottavuutta. Marshall on ujuttanut mukaan myös vaimonsa Axelle Carolynin näyttelemään kuolemanpartion mukana ratsastavaa aggressiivista piktisoturinaista, joka ei myöskään puhu mitään elokuvan aikana. Kätevää.

Centurionista jää helposti vaikutelma, että Marshall näki Gladiaattorin (2000) alkukohtauksen, jossa roomalaiset sotivat öisessä metsässä barbaareja vastaan ja päätti venyttää sen kokopitkäksi elokuvaksi. Se ei ole mikään huono lähtökohta. Toimintakohtausten yltiöpäinen väkivaltamässäily taas tuo väistämättä mieleen, että vaikutteena on ollut myös Zack Snyderin historiallinen verilöyly 300 (2006), etenkin kun molemmissa elokuvissa on tärkeissä rooleissa sekä Michael Fassbender että Dominic West. Centurionista puuttuu tosin kokonaan 300:n omaleimainen visuaalinen tyylittely, vaikka pitkät kamera-ajot Skotlannin ja Englannin jylhissä vuoristolaaksoissa ovatkin komeita.

Neil Marshall ‑elokuvalta osaa odottaakin väkivaltaisuutta, mutta lukemattomat päänkatkomiset alkavat lopulta tuntua halvoilta ja merkityksettömiltä, etenkin kun taistelukoreografiat tarkoittavat Marshallin visiossa sitä, että lyödään vihollista miekalla tai kirveellä päähän, leikataan välittömästi seuraavaan samanlaiseen iskuun ja toistetaan parikymmentä kertaa. Cgi‑veri pistää tökerösti silmään kaikkialla.

Parhaimmillaan Centurion on taistelujen välissä, jolloin se on varsin toimiva ja jännittäväkin selviytymistarina Mel Gibsonin tiukan Apocalypton (2006) tyylisesti. Juoni on toki helposti seurattavaa peruskauraa, mutta mukana on juuri tarpeeksi käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä. Se vähä sanottava mitä elokuvalla on, liittyy Dog Soldiersin tapaan lähinnä ihmisyyden säilyttämisen tärkeyteen sodan kaaoksessa ja etenkin kavereita ei jätetä ‑periaatteeseen. Kontrastina tälle esitellään sodan arjesta vieraantuneen strategisen johdon moraalittomuus, heille kun sotilaat ovat tietenkin pelkkiä pelinappuloita. Kyseisestä teemasta on toki tehty syvällisempiäkin elokuvia, kuten Kubrickin Paths of Glory (1957), mutta siitäpä ei saa samanlaisia adrenaliinisäväreitä kuin Centurionista.