Mikko Koivisto

The Chasing World 2 (2010)

Ohjaaja:

• Issei Shibata

elokuva arvostelu

Ohjaus: Issei Shibata

Kahden vuoden takainen The Chasing World eli Real onigokko oli pikkurahalla toteutettu tehokas takaa-ajotrilleri. Sleeper-hitiksi kohonneessa elokuvassa sukunimensä takia tappolistalle joutunut Tsubasa Sato (Takuya Ishida) pinkoi henkensä edestä pakoon naamioituja tappajia rinnakkaisuniversumissa. Aavistuksen verran suuremmalla budjetilla tehty jatko‑osa jättää uudistukset vähiin ja toistaa kaavan lähes typerryttävän suoraselkäisesti: sama peli on käynnissä toisessakin vaihtoehtotodellisuudessa, jossa ilkeä shogun on määrännyt kaikki Sato-nimiset tapettavaksi. Koska henkilön kuolema yhdessä universumissa tarkoittaa veivin heittoa myös kaikille toisaalla eläville rinnakkaiskappaleille, on Tsubasalla sekä hänen siskollaan (Mitsuki Tanimuran roolin perinyt Naoko Watababe) jälleen henki löyhässä.

Edeltäjänsä tapaan The Chasing World 2 ei loista tarinansa tai näyttelynsä saralla. Kompurointia on ehkäpä hieman aiempaa vähemmän, mutta se johtuu puhtaasti siitä, että elokuvan juoni on entistäkin minimaalisempi. Pelin henki on selvä jo ensimmäisestä kohtauksesta: Sato juoksee ja kameramiehet yrittävät pysyä vauhdissa mukana. Uudistuksia on luvassa hyvin vähän. Näistä merkittävin lienee se, että siinä missä Saton takaa-ajajat aiemmin koostuivat tappotöihin värvätyistä naamioiduista rikollisista, on tällä kertaa siirrytty täysin koneellisiin vastustajiin. Useimmiten Saton perässä ei ole montaakaan peltipirulaista, mutta heistä jokainen on lähes pysäyttämätön tappokone.

jatko‑osan toinen uudistus liittyy raunioituneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa kohtaloonsa tympääntyneet Satot eivät enää ota vittuilua suosiolla vastaan, vaan ovat puolimilitarisoituneet vastarintaan. Toimivuudeltaan keskinkertaiseksi jäävä idea paljastaa jo elokuvan alussa sen, että The Chasing World 2 on kohtuullisen omalaatuisen tunnelman omannutta edeltäjäänsä huomattavasti enemmän velkaa muille elokuville. Mekaaniset tappajat ovat The Terminatorin (1984) selkeitä jälkeläisiä, rinnakkaistodellisuudessa käytävä puolustussota lainaa Aliensiä (1986), ja onpa Richard Stanleyn Hardwarekin (1990) tullut opiskeltua, ainakin sen perusteella mitä metallinen käsi lähestyy nurkkaan ajetun uhrin kasvoja ‑otosten runsaudesta voi päätellä.

Laiskahko jatko‑osa The Chasing World 2 ei silti ole, vaan päinvastoin elokuva pesee edeltäjänsä puhtaalla energisyydellään. jatko‑osan vahvuus on sen toimintakohtaukset, joita on paljon ja jotka venähtävät parhaillaan pitkästi toistakymmentäminuuttisiksi. Aivan alussa vauhti ei vakuuta, mutta esimerkiksi elokuvan puolivälissä nähtävä, paniikkikauhunkin puolelle valahtava toimintajakso on lähes virtuoosimaisesti toteutettua popcorn-trilleriviihdettä. Suurin kiitos menee erikoisefektien välttelemiselle: tietokonegrafiikoita nähdään lähinnä ulkoilmaotosten taustoilla, ja vaijereitakin käytetään hyvin hillitysti. Amatööriparkourin turvin pakoon pinkova sankari ei myöskään veny epäuskottavan sujuvaan liikehdintään, mikä saattaa osaltaan vaikuttanut siihen, että typerä Matrix-tyylittely on älytty jättää väliin.

Takaa-ajokohtausten intensiteettiä on nostettu tehokkaasti myös vaihtamalla naamioheppujen aseistusta: kuristusnauhat ovat vaihtuneet muutaman sekunnin latausajalla aktivoituvaan mekaaniseen käteen, joka sähköistää uhrinsa hengiltä. Pelkän kosketuksen riittäessä game overiin saa katsoja olla jatkuvasti varpaillaan. Idean tehokkuus oli helppo havaita yleisön parissa, sillä ainakin allekirjoittaneen takana istuneet tokiolaiskoulutytöt olivat repiä istuimensa aloiltaan teräskourien tavoitellessa sankarin persausta teatterin kankaalla (lieneekö tyttöjen kokemaan myötätuntoon sitten vaikuttaneet heidän omat juna‑ ja metrotraumat jäi arvailun varaan).

Lainaamiensa lajityyppien kliseistä eriomaisen sulavalla tavalla yhdistelevä The Chasing World 2 tarjoilee täsmälleen sitä mitä lupaakin. Tarinaltaan elokuva on pöhkö, eikä sen näyttelijäsuorituksia voi aina seurata ilman hölmistyneisyyttä. Pienimuotoisena adrenaliinipommina se kuitenkin toimii erinomaisesti. Pitää silti toivoa, ettei mahdollinen kolmas osa jatka suoraan kakkosen lopusta. Tarinallisen kliimaksin perään ladottu loppukohtaus on niin umpityhmä, että siitä voisi pahoittaa mielensä elleivät nokkela lopputekstikuva sekä kohtalainen teemabiisi kompensoisi riittävästi. On myös pakko hieman hymähtää siinä vaiheessa, kun tajuaa elokuvan soundtrackista vastuussa olevan yhtyeen nimen olevan High Speed Boyz.