Tatu Piispanen

Ip Man 2 (2010)

Ohjaaja:

• Wilson Yip

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wilson Yip

Vuoden 2008 kungfu-hitille Ip Man ehdittiin julistaa jatko‑osa jo ennen ensimmäisen elokuvan ensi-iltaa; seuraavan episodin oli tarkoitus käsitellä Wing Chun ‑suurmestari Ip Manin suhdetta tunnetuimpaan oppilaaseensa Bruce Leehin. Oikeudellisia asioita ei kuitenkaan saatu sovittua Leen perikunnan kanssa riittävän nopeasti ykkösosan menestyksellä rahastuksen maksimointia ajatellen, ja niinpä käsikirjoituksen äkkipikaiseksi oppilaaksi tuntuu vain yksinkertaisesti vaihdetun Ipin toiseksi kuuluisin tosielämän opetettava, Wong Shun Leung. Lee‑aspektin jäädessä syrjään markkinoinnissa, teoksen ennakkoon kutkuttavinta piirrettä vilautettiin alkuvuodesta teaserissä, jossa Donnie Yenin näyttelemä Ip valmistautuu otteluun Sammo Hungin kanssa pienellä pöydällä tasapainotellen.

Sisällöllisesti Ip Man 2 jatkaa ykkösen ontolla linjalla. Käännekohdiltaan täysin sepitteellisessä juonessa ollaan siirrytty 50‑luvulle ja Foshanista Hongkongiin, mutta aivan liian vähän on muuttunut. Rahaton Ip yrittää elättää perhettään opettamalla Wing Chunia. Koulussa on kuitenkin huutava oppilaspula, kunnes Ipin taitoja saapuu koettelemaan nuori Wong Shun Leung (Huang Xiao Ming) kaveruksineen. Innokas oppilasaines vaan on puilla paljailla kuten mestarinsa, ja lisäksi ajautuu vaikeuksiin kaupungin Hung Gar ‑koulun kanssa. Selkkauksesta seuraa tilinteko Hongkongin kamppailulajivalmennuksen vaikutusvaltaisen ylipäällikön Hung Chun Namin (Sammo Hung) kanssa, joka lyö tiskiin opettamisen ehdot: Ip Manin on pysyteltävä pystyssä kiikkerästä pöytälevystä kyhätyllä areenalla suitsukkeen palamisen ajan mikäli tämä mielii jatkaa lestissään.

Ip Man 2:n ensimmäinen tunti huipentuu Donnien ja Sammon odotettuun matsiin, jossa kevytrakenteisen Ipin Wing Chun kohtaa massiivisen Hungin Hung Garin. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta yhteenotto ei silti kehity aivan toivotulle tasolle, johtuen pääasiassa hieman liian nopeasta leikkauksesta. Ehkä tähän on syynä Sammon juuri ennen kuvauksia tapahtunut sydänleikkaus; Beijing Timesissa hän ilmaisi, ettei ole sataprosenttisen tyytyväinen omiin taistelukohtauksiinsa ja toivookin pääsevänsä vielä uusintaotteluun Donnien kanssa elokuvassa, jossa kamppailutekniikat eivät olisi yhtä paljon tarinan rajoittamat.

Turha Sammo Hungin on kuitenkaan mitään hävetä, päinvastoin: 58‑vuotias legenda on kovassa vedossa sekä kehässä että sen ulkopuolella. Ip Manista parhaan koreografian palkinnon viime vuoden Hong Kong Film Awardseissa pokannut Hung jatkaa näyttelemisen ohella toimintasuunnittelijan pestissä, ja hänen panoksensa on helposti parasta tuotannossa. Etenkin elokuvan loppupuoliskolla mieheltä nähdään sellaista stunt-omistautumista, joista nuorempien on syytä ottaa oppia. Ta Kung Pao ‑lehden artikkelin mukaan Sammo mm. sai kuvauksissa kasvoihinsa tosissaan verta vuotavan haavan, muttei suostunut menemään sairaalaan ennen kuin hänen osuuteensa oli purkissa viisi tuntia myöhemmin. (Operaatiossa naaman paikkaamiseen tarvittiin neljä tikkiä.)

Donnien ja Hungin puolivälifinaalin jälkeen Ip Man 2 yrittää kasata itsensä uuteen nousuun, mutta kompuroi vielä alkupuolta pahemmin. Kun viimeksi päihitettiin nöyriä kiinalaisia sortavia japanilaissotilaita, nyt on edessä tismalleen sama homma brittiläisten kolonialistien kanssa. Valitettavasti vaan sekä valkolaiset vallanpitäjät että heidän verenhimoinen nyrkkeilysankarinsa "The Twister" (Uwe Bollin elokuvissa ihan aiheesta viihtynyt Darren Shahlavi) on vielä räikeämmin tyypitelty yksioikoisiksi "ulkomaalaisiksi paholaisiksi", missä länsimaalaisvahvistusten sarjakuvamaisen ylilyödyt ja tahattoman koomiset roolisuoritukset eivät ainakaan auta asiaa. Käsikirjoittaja Edmund Wong on todennut halunneensa kertoa miten britit aikoinaan kohtelivat hongkongilaisia ja kuinka kiinalaisia kamppailulajeja halveksuttiin, mutta pienikin vivahde tai hieman hillitympi kärjistäminen olisi toiminut pointin eduksi.

Elokuvan kahtia jakaminen ja toisen tunnin keskittyminen kamppailuturnauksen ympärille johtaa myös Ip Man 2:n vertautumisen kahteen ylivertaiseen edeltäjäänsä: Ronny Yun Fearlessiin (2006) sekä rakenteeltaan etenkin Yuen Woo‑pingin True Legendiin (2010). Fearlessin eeppistä skaalaa ja tyylikkyyttä ei Ip Man 2:sta löydy, eikä toisaalta True Legendin viihteellistä revittelyäkään. Turnausosuus kulkee suorastaan haukotuttavan kuluneita kiskoja, ja esimerkiksi juuri kun on valmiina onnittelemaan käsikirjoittaja Wongia siitä, että loppumatsissa pääpahis ei käytä dopingia tai epäreilua vahingoittamista yläkynteen päästäkseen, Ip Manin tekniikka-arsenaalia rajoitetaan sittenkin oleellisella tavalla.

Laiskan käsiksen ohella Ip Man 2:n huomattavimmaksi rasitteeksi muodostuu toistamiseen se, että kaikki on jatkuvasti niin helvetin surkeaa! Ilon hetket rajoittuvat kamppailujen voittoihin – muuten ryvetään syrjittyinä kurjuudessa. Kun ohjaaja Wilson Yip ei edelleenkään osaa tehdä koettelemuksista millään tavoin kouriintuntuvia vaan luottaa lähinnä Kenji Kawain melodramaattiseen musiikinuikutukseen, tämä vähentää merkittävästi elokuvan nautittavuutta. On köyhää ja hankalaa, muut mestarit ja englantilaiset kiusaavat, paras ystävä on japanilaisten vammauttama mielipuoli ja yhyy. Tervetullutta kevennystä edustavat ainoastaan veteraanit Lo Meng (The Five Venoms, 1978) ja Fung Hak On (Warriors Two, 1978) sopivan humoristisissa rooleissa ikääntyneinä mestareina, jotka erehtyvät haastamaan Ip Manin.

Donnie Yenin Ip Man lienee hieman kasvanut ihmisenä, mutta ujoon hymyyn ja vetisiin silmiin rajoittuva tunneskaala on tylsää jatkoa ykkösosan ilmeettömyydelle. On myös pakko ärsyyntyä Ipin loputtomasta laupeudesta kurittomia oppilaitaan kohtaan, sillä mm. Sammo Hung on usein kertonut kuinka 50‑luvulla käytännössä kaikkien sifujen kuului ja tarvitsi olla ankaria sadisteja koulutettaviaan kohtaan. Masentavasti viime episodissa vakuuttanut Fan Siu Wong sortuu ylinäyttelemään antaumuksella, ja Wong Shun Leungin laajan roolin saanut supersuosittu mannerkiinalainen poppari Huang Xiao Ming (The Sniper, 2009) on mahdollisesti tämän hetken vituttavimpia näyttelijöitä. Niin ikään nykyhetken nuorisomuodin ujuttaminen periodiympäristöön onnistuu rasittamaan pohjattomasti.

Edeltäjänsä tapaan Ip Man 2 on pateettisuudessaan, asenteellisuudessaan ja elokuvallisessa latteudessaan paljon vähemmän hupia kuin sen taistelukohtauksiensa tason ansiosta pitäisi olla. jatko‑osan dramaturgia on vielä avausta heikompaa, mutta Sammo Hungin karismaattisen ruhon siirtyminen myös kameran toiselle puolelle tuo tuotantoon kaivattua lisäpontta. Ihan hyvä, ettei tästä enää samalla porukalla jatketa – tosin Ipin nuoruuden vaiheista kertova The Legend Is Born: Ip Man (2010) on jo valmistunut, toiselta studiolta.