Ilja Rautsi

Tooth Fairy (Hammaskeiju, 2010)

Ohjaaja:

• Michael Lembeck

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Lembeck

Sitä luuli olevansa turvassa tietyiltä tendensseiltä elokuvatarjonnan suhteen kuminaamahirviö Jim Varneyn poistuttua maan kamaralta eteerisiin ulottuvuuksiin huvittamaan isää, poikaa ja pyhää henkeä loppumattomalla Ernest-venkoilullaan. Mutta onneksi meillä on ex‑vapaapainija Dwayne "The Rock" Johnson, jonka näyttelijänura alkoi fantasiaseikkailuista ja jatkuu tätä nykyä koko perheen kidutuskimaroilla a lá Tooth Fairy.

Johnson esittelee falskia virnuaan ja timmejä lihaksiaan, jotka tällä kertaa raamittavat brutaalia (sanan Disney-elokuvamerkityksessä) lätkäpelaajaa lempinimeltään Hammaskeiju – koska hän taklaa vastustajiaan niin että he menettävät... no, elokuvan nimi ei ole esim. Kivespussikeiju.

Ohjaaja Michael Lembeck tarjoilee heti alussa hämmentävän 2001: Avaruusseikkailu ‑viittauksen ilmassa pyörivällä irtohampaalla. Sitten kerrotaan tuoreen junnupelaajan kautta Hammaskeijun olevan menneen talven lumia – vaikka hänet 30 sekuntia aiemmin esiteltiin suosionsa huipulla. Sellaista on jääkiekko, kai. Samaan syssyyn Keijukainen murskaa 8‑vuotiaan pojan NHL‑unelmat epämotivoivalla puheella.

Hammaskeiju kuitenkin rakastaa naisystäväänsä (vielä vähän aikaa sitten oikeitakin rooleja saanut Ashley Judd) ja erityisesti tämän pikkutyttöä. Silti hän vohkii hykerrellen tytön tyynyn alle laitettua hynää laittaakseen panoksia kaverien pokeri-iltaan (epäselväksi jää, miksei menestyneellä pelaajalla käteistä kilise). Teinipojankaan kanssa eivät ole välit kunnossa, joten miten mies nyt oppisi vähemmän itsekkääksi ja kannustamaan nuorten unelmia?

Aivan, hänestä tulee kirjaimellisesti hammaskeiju. Hyvin miehekäs The Rock saa siivet ynnä pinkin tutun ja komedian kultasuoni sykkii yhtä kiivaana kuin Arskan metsästäessä Turbomiestä tai Vin Dieselin vaihdellessa vaippoja. Hammaskeijuilla on uskolla toimivat taikasauvat ja pastellisävyiset balettiunivormut. Q‑maisena varastokeijuna hyörii Billy Crystal ja lafkan johtajana tuhlaa luontaista arvokkuuttaan Julie Walters. Omia siipiään haikailevana keijumentorina puolestaan nähdään alkuperäisen The Officen toinen luoja Stephen Merchant, joka tuntuu haluavan todistaa aiemman luomuksensa huippulaatua näyttäytymällä sen antiteesissä.

Tästä edetään tuttuun kaavatyyliin. Ensimmäisessä näytöksessä vastahakoinen skeptikko koulitaan keijumaailman tavoille, toisessa hän yrittää salailla keijuuttaan, viedä kakaroiden hampaita ja oppia ulos itsekkyydestä valamalla teinipojuun uskoa. Kolmannessa taas on aika vihdoin uskoa itseensä, paljastaa herkkyytensä ja näin yhdistää perhe virnuilemaan pastellissa mainosmaailmassaan hamaan ikuisuuteen asti. Tooth Fairy ei tietenkään ole elokuva, jossa mietitään onnistuuko sankaruus, vaan ajellaan tuttua vuoristorataa ja hihkutaan oikeissa kohdissa muodon vuoksi.

Tämä näkyy myös tekijöiden asenteessa. Juonen kulmakivet ovat kaikille niin ilmeisiä, ettei niitä tarvitse kehittää mitenkään. The Rock ei missaa yhden yön keijukoulutuksensa aikana ainuttakaan matsia, mutta hänen palatessaan peliareenalle on junnutulokkaasta tullut jo suoraan tähti. Kaikki tietävät kuvion, joten ehkä pelkkä kohokohtien kooste riittää. Toki lienee turhaa huomautella hienovaraisuuden puutteesta elokuvassa, jossa isoimmat asiat opitaan montaasilla.

Tyylilaji ratsastaa The Rockin imagolla ja jaksaa uskoa sanan "fairy" hulvattomaan kaksoismerkitykseen. Tätä myötä elokuvan voikin tulkita sanovan, että tosimies on entistä miehisempi syleillessään sisäistä hinttiään. Sitten saa aikaan maaleja niin kiekko‑ kuin kotirintamalla. Avioliiton satamaan purjehtiakseen pitää kuitenkin jättää homous taakseen, taatakseen kunnon kulissielämän jatkuvuuden.

Muuten meno on vauhdikkaan sujuvasti etenevää lattean hyväntuulista hölmöilyä, jossa lapsia pyritään miellyttämään sekavalla äänekkyydellä ja aikuisia helposti tunnistettavilla pop‑kulttuuriviittauksilla. Ernestiin verrattuna tekijöillä on juuri tarpeeksi teknistä taitoa sekä rahaa, ettei elokuva tavoita kömpelösti toteutetun mielipuolisuuden mahdollistamaa viihdyttävyyttä. Viesti kannustaa lapsia mielikuvitukseen, mutta viestintuojan haluaa tässä tapauksessa ampua, koska toteutuksessa ei harrasteta sanoman sisältöä. Merchant tuo peliin ripauksen luovaa hulluutta, mutta katinkultahippunen kasassa lehmänpaskaa on vain lehmänpaskalta haiseva katinkultahippunen.

Kuten niin moni ison budjetin nykyamerikkalaiselokuva, Tooth Fairyn räikeän tollo high concept vaikuttaa oikean leffan sijaan enemmänkin yhdeltä Ben Stillerin Tropic Thunderin (2008) alussa nähdyltä traileriparodialta täyspitkäksi venytettynä.

Ekstrasurrealismin vuoksi suosittelen kasvattamaan katselunautintoa aloittamalla elokuva lentokoneessa niin, että ruudulle vähän väliä ilmestyvät lentoyhtiön tiedotukset katkovat spektaakkelia virnuilevilla monikielisillä lentoemoilla. Tämän tajunnanvirran avittamana on helpompi kuvitella vain nähneensä unta.