Tatu Piispanen

Napoli... serenata calibro 9 (Naples... Serenade Caliber 9, 1978)

Ohjaaja:

• Alfonso Brescia

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alfonso Brescia

Al Bradley ‑crimeä? Kyllä vain! Ainakin kalkkunaisen italoscifin (monien muiden ohella Planeettojen sota, 1977, sekä Venus ja peto, 1980) harrastajien paremmin pseudonyymillään tuntema Alfonso Brescia ehti tunaroida myös rikoselokuvien parissa peräti seitsemän nimikkeen verran. George Eastmanin ja Jack Palancen tähdittämän genredebyytin Verta ja lyijyä (Sangue di sbirro, 1976) jälkeen Brescian epätodennäköiseksi sankariksi valikoitui pulska laulaja Mario Merola.

Vuonna 2006 menehtynyt Merola oli napolilaisen sceneggiata-musikaalilajityypin elvyttäjä ja sen suurin tähti, ja hänen diskografiansa käsittää puolisen sataa kyseiseen musiikkityyliin luokiteltavaa levyä. Elokuvissa Merolan nostaminen pääosaan on ainakin varhaisempaan eurocrimeen tottuneelle katsojalle lähinnä hämmentävää: Napoli... serenata calibro 9:n parhaassa kohtauksessa ei voi olla huvittumatta, kun hidastettuna kahdella pistoolilla tulittavan Merolan pullaposket hytkyvät laukausten tahdissa.

Napoli... serenata calibro 9 lukeutuukin spesifiin italialaisen rikoselokuvan alagenreen nimeltään "guapparia". Tässä 70‑luvun lopulla kehittyneessä hybridissä valkokankaalle tuodaan elementtejä sceneggiatasta käytännössä sellaisenaan, mikä ainakin ei‑italialaisille tarkoittaa väkinäistä melodraamaa ja vaivaannuttavia musiikkinumeroita. Lajityypin säännöt ovat hyvinkin tarkkaan valmiiksi määritelty aina tietynlaisesta draaman kaaresta pää‑ ja pahishenkilöiden ominaisuuksiin. Roberto Cunti valottaa guapparia-elokuvaa perusteellisemmin ansiokkaassa esseessään "Crime Naples Style: The Guapparia Movie" (Offscreen: Volume 11, Issue 11; 2007).

Laulamaan Merola pärähtää paitsi levyillään, myös – kuten formaatti edellyttää – Napoli... serenata calibro 9:ssä. Potentiaalisessa alkujaksossa veneillään laitonta tavaraa Santa Lucian satama-alueelle Eduardo Alfierin säveltämän, munakkaasti pumppaavan bassokuvion tahdissa. Välittömästi tämän jälkeen "pääsemme" kuitenkin osallistumaan Merolan esittämän salakuljettajamafioso Salvatore Savastanon nuoren pojan konfirmaatiojuhliin, jossa yleisöä ilahduttaa nuken kanssa tanssiva ja laulava koomikko Lucia Cassini. Kyseessä on yksi kivuliaimmin epäviihdyttävistä esityksistä, jota kenenkään voi ikinä kuvitella joutuneen näkemään, ja se kestää minuuttitolkulla! Jatkuu ja jatkuu. Salvatore virnuilee pöydässä perheensä kanssa kuin kyseessä olisi hauskakin show. Mahdolliseksi hirttäytymisvälineeksi soveltuvan johdon tai vaatekappaleen pälyily olisi nopeasti ajankohtaista, mutta onneksi pikakelausnappi on keksitty. Pelleilyn hirveys selittyy nopeasti: murhaavan ärsyttävän aktin jälkeen Merolan laulunumero kuulostaa suorastaan taivaalliselta.

Sitten juoni: juhliin tunkeutuvat naamioidut ryöstäjät, jotka tappavat Salvatoren vaimon ja pojan. Tämä on kostettava! Mutkan matkalle aiheuttaa luonnollisesti rosvojen identiteetin selvittäminen. Asiantilaa helpottaa se, että perheettömäksi ammutulla gangsterillamme on suhteita: vaikkakin salakuljettaja, Salvatore on sceneggiata-perinteiden mukaisesti hyväsydäminen ja lapsirakas kunnian mies, jota virkavaltakin älyää arvostaa. Toisin sanoen totaalisen tympeä päähenkilö.

Kauaa ei ehdi kulua nukketanssin järkyttävyydestä osittaisesta toipumisesta, kun Napoli... serenata calibro 9 iskee jälleen vyön alle: poliisiasemalla sekoilee äänekkäästi mekastava drag queen (Leopoldo Mastelloni), joka yhdessä aiemmin juhlissa veren kiehumaan saaneen Cassinin kanssa on erittäin vahva kandidaatti "hahmo, jonka mieluiten haluaisit nähdä tapettavan ilkeästi ja aivan vitun välittömästi" ‑palkinnon lunastajaksi, oli kyse sitten minkä maan elokuvista tahansa. Ja varoitus vielä: Mestellonin esiintyminen ei suinkaan jää tähän yhteen kohtaukseen... Näiden hampaiden kiristelylle altistavien hirviöiden jälkeen Salvatorea jäljittämään palkattuja, peruspönttöitaloidiotismihuumoria edustavia hessuhopopoliiseja tuntuu lähes inhimilliseltä katsella.

Ja ihan kuin pahnanpohjimmaisessa paikallisessa "komediassa" ei olisi tarpeeksi kestämistä, Napoli... serenata calibro 9:n maksimaalinen kammotusaste on katsottu parhaaksi taata sillä yhdellä ainoalla pomminvarmalla ratkaisulla: neuvokkaalla pikkuskidillä. Aivan, Salvatoren apulaiseksi löytyy kekseliäs orpopoika (seuraavana vuonna ikioman Brescia-elokuvan Kadun lapsi saanut Marco Girondino), jolla on jopa oma romanttinen sivujuoni. Leffa, joka päättyy kuvaan kyynelehtivästä orpolapsesta ei voi olla täysin huono, eihän? VOI SAATANA.

Varsinainen kostojuoni on suorastaan häkellyttävän simppeli. Toiminnan vähyys selittynee ilmeisen abysmaalisella budjetilla: muutamaan ammuskelukohtaukseen ei ole edes ollut resursseja hankkia veripusseja ja pakollisiin genrekonventioihin lukeutuva takaa‑ajo käydään tylsästi parilla tavallisella moottoriveneellä. Yksi lato on sentään ollut varaa posauttaa päreiksi. Epäilemättä elokuvan arvo löytyisikin sen guapparia/sceneggiata-elementeistä, mikäli niiden päälle jotain ymmärtäisi.

Napoli... serenata calibro 9 voisi silti olla ihan siedettävä – joskin täysin yhdentekevä – musiikilla ja melodraamalla höystetty halpis-crime, mikäli se pitäytyisi itse asiassa. Reilusti yli puolet kestosta joutuu kuitenkin katselemaan pikkulapsia tai elokuvan "koomisia kevennyksiä", joiden muisteleminenkin aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Tämän ällötyksen jälkeen seuraavan guapparian ääreen hakeutuminen houkuttaa suunnilleen yhtä paljon kuin Adam Sandlerin filmorgrafiaan perehtyminen.