Jari Mustonen

Una gota de sangre para morir amando (Murder in a Blue World, 1973)

Ohjaaja:

• Eloy de la Iglesia

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eloy de la Iglesia

Espanjalaisohjaaja Eloy de la Iglesian seitsemäs elokuva vie katsojat keskelle futuristisen yhteiskunnan hedonistista sykettä: Pop‑design hallitsee kuvapintaa ja Flash Gordonin alkuperäisprintit ovat tarinassa haluttua huutokauppatavaraa. C‑kasettisoitin on tehnyt paluun, eikä maailma ole vielä löytänyt hoitokeinoa ihmiskuntaa vaivaavaan väkivaltaisuuteen – nyt ratkaisu näyttäisi kuitenkin olevan lähellä. Itsetietoisesti ja häikäilemättä Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinista (1971) lainaava Murder in a Blue World nostaa keskipisteekseen Ana Vernia ‑nimisen hoitajan, joka etsii omaleimaisella tavalla mielihyvää.

Elokuvassaan Iglesia pureutuu kubricklaiseen mentaliteettiin. Mutta vaikka Murder in a Blue World olisi helppo leimata rip‑offiksi, sisältää se oman persoonallisen lisänsä. Toki siinä on neljän miehen rikoksia tekevä ja omassa ylivertaisuudessaan rypevä kypäräjengi, sekä ihmisen psykologiaa neurologisin välinein tutkiva tiedemies, joka etsii keinoja tukahduttaa ihmisen psykoottisia taipumuksia. Elokuvan sielun muodostaa kuitenkin kertomus Sue Lyonin (Lolita, 1962) näyttelemästä hoitajattaresta, joka saa mielihyvänsä kuuntelemalla juuri rakastelemiensa miesten kehoa ennen kuin puhkaisee heidän sydämensä kirurginveitsellä. Lopussa kaikki nivoutuu yhteen; kertomukseksi kuolevasta maailmasta.

Kuten niin monessa muussa genre-elokuvassa on Murder in a Blue Worldin suurin ongelma käsikirjoitus, joka ei oikein tahdo kantaa. Ohjaajana lahjakas Iglesia kuitenkin tilkitsee tarinan puutteet ja suvannot tiiviillä kerronnalla. Jälleen kerran hän myös luo lopetuksen, joka on sanalla sanoen nerokas. Aivan kuten läpimurtoelokuvassaan El techo de cristal (The Glass Ceiling, 1971) asettaa se kaiken aiemmin nähdyn uuteen kontekstiin – molempien elokuvien maailma avautuu tulkinnoille vasta, kun on nähnyt niiden päätepisteen. Sinällään yksinkertaisista tarinan aineksista kasvaa mieleenpainuva kysymyksenasettelu, jonka äärelle tekee mieli palata.

Erityisesti silmiin pistää yhteiskuntakritiikistään tunnetun Iglesian halu täyttää futuristinen maailma nuorilla ja kauniilla ihmisillä, jotka kukin etsivät väkivallan keinoin minuuttaan. Sen sijaan vanhan maailman, elokuvan vanhat herrat, francolaisuuden ikonit, hän sijoittaa kontrolloituun laboratoriotilaan, missä heitä voi tarkastella ainoastaan ikkunan läpi ikään kuin he olisivat kulttuurin museoesineitä. Oman mielipiteensä tästä kulttuurista Iglesia esittää viimeisessä otoksessaan.

Kunhan luopuu ajatuksesta, että Murder in a Blue World on pienen budjetin Kubrick ‑jäljitelmä, löytää pinnan alta ainutlaatuisen ajanpeilauselokuvan, joka trillerin keinoin tulkitsee yhteiskunnan läpi leikannutta murrosta. Osuvasti sensuurin alaisuudessa tuotettu tarina päättyy aivan uuden vuoden aaton kynnykselle.