Jetro Suni

Un urlo dalle tenebre (Manaaja 3 – riivaajan paluu, 1975)

Ohjaaja:

• Angelo Pannacciò
• Luca Damiano

elokuva arvostelu

Ohjaus: Angelo Pannacciò, Luca Damiano

"Manaajan epävirallinen jatko‑osa", Un urlo dalle tenebre, ilmestyi valkokankaille muutama vuosi William Friedkinin Manaajan (1973) jälkeen ja pari vuotta ennen John Boormanin Manaaja II: Luopiota (1977). Elokuvan ohjasi Angelo Pannacciò, alias Elo Pannacciòn, (Polttouhrien kosto, 1980), ohella lukuisista pornoelokuvistaan myöhemmin tunnetuksi tullut Franco lo Cascio, eli tutummin Luca Damiano (The Erotic Adventures of Aladdin X, 1994; The Erotic Adventures of Marco Polo, 1994), ja vaikka teos yrittääkin kovasti olla oikea elokuva, on lopputulos silti selvästi lähempänä Damianon myöhempiä pornoräpellyksiä.

Kuten Manaajaan viittaavista elokuvan markkinointia kiihdyttämään jälkikäteen keksityistä kansainvälisistä vaihtoehtonimistä The Return of the Exorcist ja The Exorcist III: Cries and Shadows voi helposti päätellä, on Un urlo dalle tenebre alkuperäisteoksen idealla ja maineella ratsastava halpa rahastus. Juoneen on mahdutettu saatanallisia riittejä, päähenkilön toilailua Saatanan vallassa, tämän nunnasiskon edesottamuksia ja tietenkin Manaajasta tuttu manaussessio. Ja tissejä. Paljon tissejä.

Meno on erittäin epätasaista ja absurdia läpi koko elokuvan, tuoden osin mieleen Renato Polsellin The Reincarnation of Isabelin (1973), eikä vähiten siksi, että leffan ensimmäisiin kohtauksiin lukeutuu hämyisessä luolassa suoritettava hyvin paljon The Reincarnation of Isabelin vastaavaa kohtausta muistuttava saatananpalvontariitti – luonnollisesti lukuisten tissiparien kera. Välillä nähdään takaumainserttejä Pino Tosinin Mielisairaalan vangeista (La casa delle mele mature, 1971), joita Pannacciò on kyseisen elokuvan tuottajana voinut arvatenkin luvan kanssa uusiokäyttää.

Päähenkilö Peteriä (tai italoprintin mukaan Pieroa) esittävän Jean-Claude Vernèn näyttelijämaneereita tarkkailemalla voi löytää kummasti yhtäläisyyksiä Andrea Bianchin Burial Groundissa (1981) näytelleen lyhytkasvuisen Peter Barkin autistinen mieslapsi ‑roolisuoritukseen – etenkin kohtauksissa, joissa Vernè yrittää ilmeillään viestiä yleisölle olevansa Saatanan vallassa. Mainioista ilvehtimisistä huolimatta Vernèn näyttelijäura jäi kuitenkin lopulta valitettavan lyhyeksi, kattaen yhteensä vain kuutisen elokuvaa (joiden joukossa mm. Fernando Di Leon rikoselokuva Tuhannesti petkutettu, 1976). Peterin tyttöystävän roolissa vilahtaa lukuisissa italialaisissa rikos‑ ja kauhuelokuvissa usein nähty Sonia Viviani. Muut hahmot Patrizia Gorin (mm. Helga, She Wolf of Spilberg, 1978) esittämää nunnaa lukuun ottamatta jäävät varsin unohdettaviksi.

Elokuvallisilta ansioltaan Un urlo dalle tenebre on kovin rajoittunut, mutta se on silti omalla muotopuolella tavallaan tavattoman sympaattinen elokuva.