Jari Mustonen

Scream... and Die! (The House That Vanished, 1973)

Ohjaaja:

• José Ramón Larraz

elokuva arvostelu

Ohjaus: José Ramón Larraz

José Ramón Larrazin kolmas ohjaustyö Scream... and Die! muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Deviationista (1971). Se alkaa piinaavalla automatkalla halki yön, päämääränä synkän metsän keskellä odottava kartano. Uraansa lähinnä tv‑sarjojen parissa tehnyt Alex Leppard on muotikuvaaja, jonka vierellä matkustaa hänen kaunis mallinsa Valerie (Andrea Allan). Ajomatka yhä tummenevan maiseman lävitse on elokuvan vahvin jakso. Terry (Leppard) haluaa ryöstää jotakin kartanosta, mutta nopean vierailun sijasta he päätyvät todistamaan sadistista murhaa. Jakso päättyy takaa-ajoon Larrazille rakkaassa ympäristössä, Britannian koruttomassa luonnossa, ja myöhemmin vanhassa autoromuttamossa.

Käsikirjoittaja Derek Fordin (mm. The Sexplorer, 1975; Diversions, 1976) muotoilema tarina nojaa nopeasti tuotetun brittikauhun innottomiin perusmaneereihin eikä itsenäisenä teoksena tuo elokuvaan lainkaan syvyyttä. Juoni onkin kuin mistä tahansa aikakauden B‑luokan kauhumysteeristä. Valerie, joka myöhemmin haluaa palata kartanoon, ei enää löydäkään sitä metsän kätköistä. Sen sijaan mustaan asuun verhoutunut murhaaja ilmestyy hänen lähipiiriinsä. Monien mutkien kautta lopullinen välienselvittely tapahtuu – ei liene yllätys – jo kerran kadonneessa talossa. Larrazille Scream... and Die! muodostui silti merkittäväksi elokuvaksi, sillä se herätti kiinnostusta brittiläisen kauhuelokuvan pienissä piireissä.

Aiemmalla urallaan visuaalisesti orientoitunut Larraz käyttää tyylikkäästi hyväkseen käsikirjoituksen tarjoamat henkireiät. Alun pitkä, painostava jakso lukeutuu brittiläisen kauhun tyylitellyimpiin. Myös sadistisella raiskauksella alkava toinen murha on perverssi, luottaen sarjakuvamaisiin jyrkkiin kontrasteihin. Oman kieroutuneen lisänsä tarinaan tuovat vielä nuorehkon Paulin (Larrazin luottonäyttelijöihin lukeutunut Karl Lanchbury) seksuaalinen suhde hänen ikääntyneeseen tätiinsä (Maggie Walker), samoin kuin muutamat tunnelmaa syventävät painajaismaiset jaksot. Visuaalisesti lahjakas ohjaaja, joka ei pelännyt leikitellä eksplisiittisillä kohtauksilla, olikin kuin kutsuttu astumaan 70‑luvun brittiläisen kauhun puikkoihin.

Larrazin filmografiassa Scream... and Die!:sta on muodostunut selkeä välityö, joka sisältää ajatuksia hänen aiemmista elokuvistaan, mutta myös viittauksia tuleviin. Suorasukainen erotiikka on jo läsnä samoin kuin se asenne, jolla ohjaaja käy kiinni väkivaltaisiin kliimakseihin. Tarinan turhan pitkitetty rakenne kuitenkin estää elokuvaa kasvamasta Vampyresin (1974) kaltaiseen irrationaaliseen ilotteluun, samoin kuin siitä puuttuu kokonaan Symptomsin (1974) psykologinen jännite. Lopputuloksena on keskeneräisen oloinen, heikosti motivoitu kauhumysteeri, jollaisia näihin aikoihin tuotettiin lukuisia nopean rahan perässä. Larrazin kannalta merkittävintä oli, ettei elokuvasta muodostunut hänen uransa loppua, vaan uusi mahdollisuus.