Sakari Määttä

Los ritos sexuales del diablo (Black Candles, 1982)

Ohjaaja:

• José Ramón Larraz

elokuva arvostelu

Ohjaus: José Ramón Larraz

Hail Satan.

José Ramón Larraz ui espanjalaisen kauhun likaisenrasvaisissa vesissä kuin vampyyrikala veressä. Los ritos sexuales del diablo jatkaa pitkälti samansuuntaisissa kuvioissa kuin Larrazin tunnetuin elokuva, biseksuaaleja vampyyreja tarjoileva eroottinen goottikauhu Vampyres (aka Daughters of Dracula, 1974). Kuten elokuvan alkuperäisestä nimestä voi jo arvata, luvassa on paljaalla pinnalla kyllästettyä vinksahtanutta satanistimenoa ja pakanallisia riittejä.

Tuotantoarvoista johtuen Los ritos sexuales del diablon elokuvallinen laatu jää hyvinkin Vampyresin jälkeen ja vielä enemmän toisesta Larrazin toisesta tunnetusta elokuvasta, La visita del viciosta (aka The Coming of Sin, 1978), joka on pikemminkin vakavasti otettavaa eroottista draamaa kuin alastomuudella herkuttelevaa kauhua. Sen sijaan elokuvan viihdyttävyys ja likainen tunnelma ovat oikein hyvin kohdallaan, erityisesti sleazehoundin näkökulmasta katsottuna. Los ritos sexuales del diablo on tyyliteltyä saastaa, jonka yleisilmeestä tulee mieleen runsaan ja estottomasti kuvatun alastomuuden takia mm. Mario Landin ja Andrea Bianchin pahimmat/parhaimmat vastaavat tuotokset.

Ohjaamisen ohella Larraz vastasi myös käsikirjoituksesta ja lopputulos on hämmentävä sekoitus kauhua, erotiikkaa ja trilleriä. Juoni etenee vitkutellen, mutta tarjoaa toimivat raamit lukuisille rakastelukohtauksille sekä satanistipahisten diabolisille juonitteluille. Larrazin asiantunteva ohjaus ja Juan Marinén kuvaus vievät Los ritos sexuales del diabloa sujuvasti eteenpäin eikä se vajoa missään vaiheessa ainakaan kovin syvälle tylsyyden suohon, kuten niin monet muut vastaavantyyliset elokuvat. Tämä siis jos katsojalla ei ole mitään sitä vastaan, että noin viiden minuutin välein kuvaruutuun lätkäistään taas uusi panokohtaus. Juan Mariné on pitkän linjan espanjalainen kuvaaja, jonka kameratyöskentely näkyy myös mm. samana vuonna valmistuneessa, Juan Piquer Simónin ohjaamassa eräänlaisessa mestariteoksessa Mil gritos tiene la noche (Pieces, 1982).

Carol (Vanessa Hidalgo) palaa miesystävänsä Paulin (Mauro Ribera) kanssa Englannin maaseudulle pienessä kylässä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa viettämään vastikään kuolleen veljensä hautajaisia. Sydänkohtaus iski yllättäen (kesken rakastelun tietysti) ja perinnönsaajaksi nimettiin "suremaan" jäänyt vaimo Fiona (Helga Line). Yllätyksekseen Carol huomaa, että talossa poltetaan mustia kynttilöitä ja demonologiset muotokuvat koristavat seiniä. Hän alkaa nähdä omituisia seksuaalisia unia kuolleesta veljestään ja Fionasta. Unet vahvistavat Carolin epäilyjä siitä, että okkultismista kiinnostuneella Fionalla on jotain tekemistä hänen veljensä kuoleman kanssa. Kovin vilpittömiltä eivät vaikuta muutkaan kylän asukkaat, varsinkaan lipevä pastori. Paul ei lämpene Carolin vainoharhaisuudelle ja on muutenkin hieman liiankin kiinnostunut Fionasta ja hänen harrastuksistaan. Ennen pitkää Paul joutuu Vanhan Kehnon viettelemäksi ja sänkyhommat Carolin kanssa muuttuvat sitä myötä väkivaltaisiksi.

Elokuvan satanistisen filosofian mukaan ihmisten alistuminen kristinuskoon oli historiassa pakotettua, kun taas paholaisen valtaan alistuminen on jokaisen yksilön oma henkilökohtainen valinta. Elokuvan tapahtumat eivät juurikaan tue tällaista teoriaa. Los ritos sexuales del diablossa on kaksi hetkeä ylitse muiden. Ensimmäinen niistä on kohtaus, jossa kylän paikalliset satanistit pastorinsa johdolla pakottavat naisen yhdyntään pukin kanssa saadakseen loitsunsa valmiiksi. Miksipä ei... Saatana loi pukin omaksi kuvakseen. Kohtaus on hienosti toteutettu ja sopivan pirullinen dialogeineen kaikkineen. Toisessa erityisen mieleenpainuvassa kohtauksessa eräs satanistilahkon jäsen jää kiinni petturuudesta ja hän saa asianmukaisen rangaistuksen: muut pitävät petturia kiinni, kun pastori laskee hänen housunsa alas ja survaisee terävän miekan hänen perseeseensä.

Los ritos sexuales del diablo on elokuva, josta José Ramón Larraz itse ei ole mitenkään erityisen ylpeä. Se on toisaalta helppo ymmärtää, mutta tällaisille elokuville on kuitenkin selvä kohdeyleisö. Larrazin filmografiasta löytyy niin hittejä kuin hutejakin ja ainakin itse lasken tämän ensin mainittujen joukkoon. Jos et kuitenkaan tunne kuuluvasi kohdeyleisöön ja et halua tahrata mieltäsi tahmeilla traumoilla, niin suosittelen mieluummin katsomaan vaikkapa Roman Polanskin mestariteoksen Rosemaryn painajainen (1968), jolle Larrazin käsikirjoitus on monessa suhteessa velkaa.

I'll get my goat.