Jari Mustonen

Un angelo per Satana (An Angel for Satan, 1966)

Ohjaaja:

• Camillo Mastrocinque

elokuva arvostelu

Ohjaus: Camillo Mastrocinque

Italialaisen goottikauhun omanlainen joutsenlaulu on Totò-sarjastaan tutun Camillo Mastrocinquen toinen kauhuelokuva, Un angelo per Satana, joka oli myös brittiläissyntyisen Barbara Steelen jäähyväinen tälle vuosikymmenen visuaalista ilmettä vavisuttaneelle genrelle. Aivan kuten Mario Bavan keskeisessä La maschera del demoniossa (1960), saa myös Mastrocinquen kerronnassa tarina puitteikseen upean kuvauksellisen ilmaisun, jonka kirkastaa Steelen mystinen olemus. Hän teki elokuvassa jo kolmannen kerran urallaan kaksoisroolin, jossa naisen keho paljastaa sekä hyveen että pahuuden.

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen italialaiseen kylään, jonka maisemaa hallitsee syvä tumma järvi. Kylän vanhat traumat heräävät henkiin, kun nuori kuvanveistäjä Roberto Merigi (Anthony Steffen, mm. Django il bastardo, 1969) saapuu paikalle entisöidäkseen vuosikausia järven pohjassa maanneen patsaan. Pian hänen perästään saapuu englantilaisessa koulussa opiskellut Harriet (Steele), joka on kuin ilmetty kuva tästä nuorta naista esittävästä veistoksesta. Herääkö kyläläisten huhuama paha henki, kun Harrietin pahempi puoli Belinda alkaa vietellä kylän miehiä tuhotakseen heidät?

Un angelo per Satanalle on annettava tunnustus, erityisen tunnelmallisia ovat muutamat alkupuolen kohtaukset, eikä vähiten niille Francesco De Masin (mm. Lo squartatore di New York, 1982; Lone Wolf McQuade, 1983) luoman haikean sävelkulun ansiosta. Jos tarinan laahaava rakenne kestäisi sinne tänne poukkoilevan juonen, tarjoaisi elokuva myös muuta kuin mustavalkoisen kuvan ja Steelen majesteettisen kauneuden yhdistelmän. Mastrocinquen ensimmäisen kauhuelokuvan La cripta e l'incubon (1964) tavoin elokuva kuitenkin toistaa italialaiselle 60‑luvun kauhulle ominaiset karkeat maneerit.

Sekava tarina löyhällä lopetuksella nostaa keskipisteeseen yksittäiset kohtaukset. Silmille hyökkää Steelen kaksoisrooli, jonka toinen puolisko on kotiinsa paluun tehnyt tytär ja toinen hänen siveellisyytensä turmeleva huora. Harriet versus Belinda ‑vastakkainasettelu tarjoaa tervetulleen kontrastin, joskin yksiulotteinen tarina ei tuo alkua lukuun ottamatta mitään uutta genren sisältöön. Ei ihme, että Steele halusi tämän teoksen jälkeen pakata laukkunsa ja sanoa hyvästit hänen kasvonpiirteensä idolisoineelle saapasmaan kauhuelokuvalle.