Juho Malanin

Deep Cover (Piilokyttä, 1992)

Ohjaaja:

• Bill Duke

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bill Duke

Voimakaspresenssisen ohjaaja-näyttelijä Bill Duken (mulkoilevat sivuosaroolit mm. elokuvissa Menace II Society ja Predator) Deep Cover on karu kyttäelokuva 1990‑luvun alun Los Angelesista, jossa crack‑ ja kokaiiniepidemia on karannut kunnolla hanskasta. Lapsena narkkari-isänsä menettänyt Laurence Fishburne päättää omistaa elämänsä lainvalvonnalle ja päätyykin huumepoliisiksi. Hänelle asetettu tehtävä on haastavammasta päästä: soluttautua kadulta pikkudiilerinä ensin paikallisia välikäsiä ja lopulta Etelä-Amerikan poliitikkoja kattavaan kokaiinirinkiin ja hiljalleen edesauttaa huumeosastoa nappaamaan suurimmat fisut kalterien taakse. Deep Cover tarkoittaa astetta syvempää ja riskialttiimpaa meininkiä kuin usein kuultu undercover.

Robert Altmanille The Player ‑elokuvan (1992) romaaninsa pohjalta käsikirjoittanut Michael Tolkin käsikirjoitti Deep Coverin jännitteisen ja kunnianhimoisen käsikirjoituksen. Kerrankin näkee elokuvassa täysin järkkymättä alustetun tilanteen, jossa päähenkilö erään katsojallekin täysin yllätyksenä tulevan juonenkäänteen myötä ajautuu lain ja rikollisuuden, tai "oikean" ja "väärän", määrittämättömälle alueelle. Juuri tästä keskivaiheen käänteestä alkaa myös elokuvan suunta kohti suuria teemoja, joiden keskeltä löytyvät politiikan ja diplomaattisen koskemattomuuden peitellymmät ilmenemismuodot. Kunniallisesti poliisilaitoksen nimissä alkanut operaatio muuttuu katkeran herättämisen myötä yksilön omaksi, moraalikäsitystensä mukaiseksi, sodaksi huumekauppaa vastaan. Erääseen sivuhenkilöön liittyen liiallinen idealismi, tällä kertaa voimakkaan juutalaiskristillinen, voi koitua nopeasti myös kohtaloksi, jolloin taas yksi elämä on peruuttamattomasti uhrautunut samanaikaisesti ideologialle ja rikollisuudelle.

Fishburnen hahmo tutustuu myös huumeita välittävään karismaattiseen asianajajaan ("hektinen" Jeff Goldblum), jonka kanssa hän kehittää samantyylisen lojaalisuuteen perustuvan ystävyyden kuin esim. Johnny Deppin esittämä FBI‑agentti Joseph Pistone Al Pacinon mafiosoon Mike Newellin tosipohjaisessa elokuvassa Donnie Brasco (1997). Kaksikko kehittää idean uudenlaisesta huumeesta, molekyylimuunnellusta kokaiinista, jolla he syrjäyttäisivät kaikki kadun kilpailijansa häiritsemästä rikastumista. Lopulta kun tilanne on kärjistynyt tuhoisaksi ja katkeraksi väkivallaksi, on aika käsitellä asia virallisesti.

Duken ohjaus pitää huolen siitä, että katsoja havaitsee sen potentiaalin, millä asioita pidetään salassa ja tietyt ihmiset jatkavat toimintaansa taustalla vaikuttavien rikosten jäädessä käsittelemättä. Lopulta asioilla on toivoa vain siinä määrin, kuinka halukas yksilö on kuljettamaan asiaansa eteenpäin, usein henkensäkin uhalla, kuten tosielämän järjestäytyneen rikollisuuden ja politiikan monet esimerkit osoittavat.

Deep Cover ei anna liian optimistista kuvaa ongelmien ratkaisuista sivistysvaltiossa. Se esittää laaja-alaisen teemansa siten, että se paljastaa itsensä tavallisen ihmisen valintojen ja uskomusten tasolla. Peittely on enemmän kuin sääntö valtioiden sisäisissä ja välisissä juonissa, ei pelkästään poliisilaitoksen kulloisessakin tavoitteessa rikollisuutta vastaan.

Visuaalisesti elokuvaa leimaa erikoinen valaisu, jolla monet ulkoilmayökohtauksista on saatu loistamaan taustoiltaan kuin jossain neorealistisessa päiväkohtauksessa. Kosteiden ja koleiden portaikkojen läpi tunkeutuva valo synnyttää myös vaikuttavaa visuaalista tyylittelyä, jollaista voi nähdä muissakin Bojan Bazellin kuvaamissa elokuvissa; hän on kuvannut Abel Ferraralle mm. elokuvat China Girl (1987) ja King of New York (1990). Elokuvan autenttisuutta korostaa myös harvinaisen päräyttävä tunnusbiisi Dr. Drelta ja aloittelevalta Snoop Doggilta.