Juho Malanin

Menace II Society (Väkivallan kierre, 1993)

Ohjaaja:

• Albert Hughes
• Allen Hughes

elokuva arvostelu

"Hey, man, who the fuck gonna be old out there at twelve o'clock at night, bitch? Shit, nigga, I'll smoke anybody, nigga. I just don't give a fuck. Shit. I'm gonna hit this shit, nigger."

Albert ja Allen Hughes olivat vasta 21‑vuotiaita, kun he käsikirjoittivat ja ohjasivat elokuvan heille läheisestä aiheesta. Tämä ei useimmissa tapauksissa olisi lopputuloksen kannalta välttämättä hyvä idea: nuori ikä ja itselleen läheinen aihe. Nuorten mustien elämää ja reviireitä Kaliforniassa kuvaavasta Menace II Societysta ei todellakaan puutu autenttisuuden ja kokemuksen aistittavaa läsnäoloa. Elokuva imaisee maailmaansa jo tuotantoyhtiön logon ilmestyessä ruutuun. Sen jälkeen jo ensimmäisen kuvan alussa kamera on liikkeessä. Kahden päähenkilön Cainen (Tyrin Turner) ja O‑Dogin (Larenz Tate) öinen kauppareissu vihjaa kovalla äänellä siitä, millaisen maailman keskellä katsoja viettää seuraavat 90 minuuttia. Kaupan pitäjinä ovat vielä oivaltavasti temperamentistaan tunnetut aasialaiset.

Menace II Society on lohduton tarina Cainesta, jolla olisi sinänsä mahdollisuus ns. kunnolliseen elämään, mutta jonka lojaalisimmat ja vanhimmat ystävät toimivat kaduilla. Tarjolla olisi myös nuori kaunis yksinhuoltajaäiti Ronnie (Jada Pinkett Smith). Aivan kuten ohjaajaveljesten seuraavassakin elokuvassa Dead Presidents (1995), päähenkilö ei katso omaksi tiekseen valita pedatumpaa ja varmempaa elämänsuuntaa. Pikemminkin kotiväen painostus ja asioiden itsestäänselvyyksinä pitäminen vieraannuttavat kummankin elokuvan päähenkilöä entisestään siitä lokerosta, johon he epäröivät alun perin sopivansa. Paljon tästäkin kerrotaan hienovaraisilla elokuvallisilla keinoilla ilman dialogia. Koko Cainen hahmosta huokuu epäluottamus yliopistotulevaisuutta kohtaan, sillä häntä odotetaan toisaalla jatkuvasti osallistumaan yön seikkailuihin; siihen minkä keskellä hän on lapsesta lähtien elänyt old school –diileri-isänsä kodissa.

Tehokkainta antia Menace II Societyssa onkin tapa, jolla se välittää kytevän väkivallan äkillistä purkautumista. Esimerkiksi uudemmassa katuelokuvassa Dark Blue (2002) alun kaupparyöstö tolkuttomine surmaamisineen tuntuu jopa epäuskottavalta sen suhteen, kuinka hahmoja läiskitään kuoliaiksi kuin kärpäsiä. Menace II Societyssa tappaminen on yhtä herkässä, mutta aina myös karun realistisilla ja impulsiivisilla motiiveilla pohjustettuna, jotta katsoja muistaisi tekijöiden olevan oikeita ihmisiä. Tästä toimii esimerkkinä elokuvan alkukohtaus ja onnettoman ajattelemattoman kaupanpitäjän sanallinen töksäytys, johon O‑Dog takertuu. Lohduttomampi on kuitenkin tapa, jolla päähenkilö Caine ajautuu samankaltaiseen harkitsemattomaan väkivaltaan myöhemmin elokuvassa, kun hänen ympärilleen langennut verkko hiljalleen kiristyy. Aseita näillä nuorilla miehillä on jatkuvasti mukana ja lähistöllä, jolloin myös niiden käyttö huumaavine vallantunteineen on vain impulssista kiinni. Ja kosto on yhtä odotettavissa oleva teko kuin italomafialla.

Elokuvassa ei ole mitään elementtiä, joka viittaisi tekijöiden nuoruuteen. Näkökulman monipuolisuus ja elokuvan maailman autenttisuus ovatkin seurausta veljesten omasta kasvamisesta tietyssä ympäristössä, toki yhdistettynä visuaaliseen ja dramaturgiseen (varhais)lahjakkuuteen. Menace II Society hyödyntää samanlaista kerrontaa kuin Martin Scorsese omissa autenttisissa mafiaelokuvissaan, etenkin Goodfellasissa (1990). Hughesien ensiohjaus koostuu pitkistä kuvista, paljon mutta hallitusti liikkuvasta kamerasta, jonka ajoilla mm. näytetään katsojalle ympäristöä ja tilassa olevia hahmoja (Goodfellasin yökerhokierros!), persoonallisen ja eloisan kertojaäänen hyödyntämisestä, sekä loistavasta musiikin käytöstä. Samat ansiot pätevät myös unohtumattomaan Dead Presidentsiin, jonka raakuus saa laajemmat puitteet Vietnamin sodasta sekä mustien päähenkilöiden elämästä kolean syksyisessä asfalttiviidakossa ennen sotaa ja sen jälkeen.

Sekä Menace II Society että Dead Presidents edustavat väkevimpiä elokuvia 1990‑luvulta eivätkä niiden ansiot Scorseseenkaan verrattuna ole vähäisiä. Menace II Societyn tietyt piirteet olivat liikaa vielä 1990‑luvun puolivälissä nykypäivää vauhkommille brittisensoreille, jotka tajusivat, että elokuvan tapahtumat ja ajatukset omaavat enemmän iskevyyttä kuin voisi olettaa elokuvan lähtökohdista, ja elokuvaa sensuroitiin väkivaltaisten ampumisten osalta. Jälleen kerran julmuuden kuvastoksi ei riitä suttuinen näyttäminen ja kovaääninen teurastus, vaan tekojen taustalla toimivien ihmisten ja mielten arkipäiväisyys ja tuttuus, jokin mikä tulee häiritsevän lähelle katsojaa rapakon valkoisemmallekin puolelle, rodusta riippumatta. Kuten elokuvan mainoslauseet julistivat, tässä kerrotaan todellisuudesta.