Ilja Rautsi

D-War (Dragon Wars, 2007)

Ohjaaja:

• Shim Hyung-rae

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shim Hyung-rae

Eteläkorealainen elokuva on viime vuosina ollut kova sana jo festivaalien ulkopuolellakin. Valtion kasvavaa mainetta eteeristen taide-elokuvien ja päällekäyvien väkivaltatutkielmien luvattuna maana vastaan taistelee kohtalaisella menestyksellä ainakin moderni kalkkunavisionääri Shim Hyung‑rae, jonka jättimonsterikotkotusta 2001 Yonggary (The Reptilian, 1999) on esitetty useamman kerran Suomenkin televisiossa.

Yonggaryssa läpinäkyvät tietokone-efektit yhdistyvät selvästi tulkin välityksellä ohjattuihin amerikkalaisiin mannekiineihin, luoden tuloksen josta ei kahden katselukerrankaan jälkeen muista mitään. Rahoittajiin lienee iskenyt sama akuutti amnesia, sillä Shimille annettiin seuraavaksi astetta korkeampia mannekiineja, eli b‑luokan tv‑kasvoja, sekä pyöreät 75 miljoonaa dollaria. Kahdeksan vuotta Yonggaryn kuolinkouristusten jälkeen Etelä-Korean kautta aikojen kallein elokuva pulpahti keskosena globaalin yleisön olankohautuksen kohteeksi.

Dvd:n kannessa seisoo: "Kuin King Kong mutta ohjuksilla". Lyhyt juonikuvaus: D‑Warissa joukko isoja, autiolla saarella kasvaneita ohjuksia rakastuu kauniiseen näyttelijättäreen ja raahaa tämän Empire State Buildingin huipulle, traagisin seurauksin.

Öh, ei kun siis: on olemassa hyviä lohikäärmeitä ja pahoja lohikäärmeitä ja kumpikin haluaa valitun tyttölapsen joka popsahtaa maailmaan 500 vuoden välein tatuointi olkapäässään. Pahaa lohharia avustaa Star Wars Episodi I:sestä lähes sellaisenaan pöllittyjen jättiliskojen ohella mustahaarniskainen armeija Highlanderin jatko-osista karanneen kenraalin johdolla. Hyvien puolella on levitoiva Robert Forster. Vedonlyönti alkakoon.

D‑War tapahtuu nykypäivän Los Angelesissa, jonka digipölynä rapistuvia rakennuksia käärmemäinen pahislohhari tuhoaa antaumuksella. Mukaan on ympättynä ikään kuin jälkihuomautuksena etäisesti ihmisen kaltaisia päähenkilöitä, joiden välille kasvavan rakkaustarinan luontevan herkkää koskettavuutta voisi ehkä mitata skientologien suosimalla E‑mittarilla.

D‑War on hyvää opetusmateriaalia elokuvakouluihin, kuin viivoittimen sijaan läpsäisisi moukarilla ranteelle; ei näin. Shim aloittaa eepoksensa legendoista hourivalla kertojanäänellä. Sitten loikataan Losiin, jossa Jason Behrin reportteri alkaa muistella mitä hänelle tapahtui lapsena. Hypätään 15 taaksepäin takaumassa... jonka sisällä peruutetaan 1500‑luvun Koreaan – aikaan, jolloin lohikäärmeet hallitsivat maailmaa. Massiivisesti mallinnettujen verettömien sotakohtausten kautta kerrotaan koko taustatarina. Kun tätä menneisyyden Maatuskaa on avattu vartin verran, tietää katsoja jo enemmän kuin haluaa. Siitä huolimatta loppuelokuvassa on toistuvasti kohtauksia, joissa juonen kannalta epäolennaiset hahmokatraat pitkällisesti pohtivat, mikä mahtaa olla tämä lohikäärmeiden mysteeri.

Itse saa lähinnä miettiä, miksei tämän kerronnallisen matopurkin sijaan avannut pariakymmentä kaljaa. Siitäkin voi mennä muisti ja jäädä epämääräisen nolo olo, mutta ainakin muutaman kuukauden kuluttua seuraavat isyyskanteet vievät siinä määrin vapaa-aikaa, ettei ikinä enää ehdi poimia vuokraamosta Shim Hyung‑raen elokuvia.