Tatu Piispanen

Killer contro killers (Killer vs. Killers, 1985)

Ohjaaja:

• Fernando Di Leo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Di Leo

Voi voi. Hieman surettaa Fernando Di Leon uran päätös Killer vs. Killers. Sekä siksi, ettei sitä aikanaan laskettu Italiassa edes teatterilevitykseen että yksinkertaisesti siitä syystä, että se on melkoisen onneton elokuva. Onneton ja ennen kaikkea ponneton. Di Leon 70‑luvun alussa tiukasti katsojan kurkkuun käynyt tyyli on vuoteen 1985 mennessä litistynyt tasapaksuksi, vailla varsinaisia, vakavasti otettavia huippukohtia eteneväksi perus-campiksi, jonka takaa olisi mahdotonta tunnistaa lahjakkuutta mikäli Killer vs. Killers sattuisi olemaan ensimmäinen kosketus Di Leon elokuviin.

Killer vs. Killers saa toivomaan, että Di Leon viimeiseksi rikoselokuvaksi olisi jäänyt melko hyvä Verta ja timantteja (Diamanti sporchi di sangue, 1978). Sen jälkeen valmistuivat vielä ansiokas To Be Twenty (Avere vent'anni, 1978) sekä budjettirajoitukset edukseen kääntävä (mitä ei voi sanoa Killers vs. Killersistä), varsinaisen crime-luokituksen välttävä The Last House on the Left (1972) ‑vaikutteinen mökkitrilleri Madness (Vacanze per un massacro, 1980). Viidakkosekoilu Ammattisoturit (Razza violenta, 1984) oli jo melkoista sotkua ja Killer vs. Killers jatkaa samalla hölmöilylinjalla.

Madnessin tapaan Killer vs. Killers ei siis asetu puhtaasti polizieschin tai eurocrimen genremääritteisiin, vaan on ennemmin tavanomaista halpistoimintaa. Juonessa oleellisessa osassa on joka tapauksessa huolellisesti suunniteltu ryöstö ja käsikirjoituksen inspiraationa John Hustonin film-noir-klassikko Asfalttiviidakko (The Asphalt Jungle, 1950), mikä riitti elokuvan sisällyttämiseen Elitistin spektaakkelimaiseen "Italia violenta" ‑artikkelisarjaan, kun samalla voidaan kurkistaa Di Leon viimeiseen työnäytteeseen.

Neljä ammattirikollista, kaikki erikoisalansa huippuja, palkataan salaperäisen läskin (Franco Diagone) toimesta murtautumaan huolellisesti vartioituun tehtaaseen varastamaan öljyn energialähteenä korvaavan vallankumouksellisen aineen kaava. Ryöstöoperaatio onnistuu, mutta sitten konnat kääntyvät toisiaan vastaan. Di Leon kovimpiin suosikkeihin lukeutuneen Asfalttiviidakon suuntaan pokkaaminen näkyy Killer vs. Killersissä tämän käänteen lisäksi hahmojen nimissä: Henry Silva on salamurhaekspertti Sterling (Silva tosin esitti samannimistä hahmoa, vaikkakin poliisia, jo varhaisemmalla italianvierailullaan Emilion Miraglian rikosdraamassa Frame Up – Quella carogna dell'ispettore Sterling, 1968), Fernando Cerulli kassakaapinmurtaja Jaffe ja Diagonen läski nimeltään Hagen. Heidän lisäkseen keikkaan osallistuu italokasariuden ilmentymän Dalila Di Lazzaron (Keltapyjamainen tyttö, 1977) esittämä naisvaras (kyllä, sukupuoli on hänen erikoisominaisuutensa) Cherry sekä kuski Ferrari (huomattavan vaisu viiksiniekka Albert Janni).

Kalkkunana Killer vs. Killersissä on useampiakin nautittavia tyhmyyksiä, mutta se on aivan liian löysä, jotta tyydyttävää katsomiskokemusta syntyisi edes roskalinssien läpi katsottuna. Hauskoja hetkiä kuitenkin riittää muun muassa Sterlingin päivittäessä Mafiapomon (Il boss, 1972) Lanzettan sinkoiskun vielä liioitellumpaan suuntaan, hänen käyttäessään kotieläimiään, kuten leopardia ja haukkaa, vihollisten eliminoimiseen sekä vanha herra Jaffen pervoista huvituksista. Di Leokaan ei ole varmasti ollut Killer vs. Killersin kanssa täysin tosissaan, minkä todistaa viimeistään elokuvan ikimuistoisin kohtaus, jossa Cherry (Lazarron body double) hämää tehtaan vartijoita hyppimällä trampoliinilla muurin takana ylös alas – alasti ja typerä kukkahattu päässä – jotta Sterling saa hoideltua vahtipartion raketinheittimellään.

Toiminta pienoismallien räjäyttelyineen on sen verran säännöllistä, ettei Killer vs. Killersin äärellä ihan heti nukahda. Kaikki on kuitenkin kasassa sen verran lepsusti, että kenestäkään tai mistään tapahtuvasta piittaaminen on mahdotonta. Hankala sanoa, mitä Di Leon ohjaajankyvyille 80‑luvulla tapahtui, mutta Italian kuihtuva elokuvateollisuus ei antanut hänelle enää Ammattisoturien ja Killer vs. Killersin jälkeen uutta mahdollisuutta. Lähes koko aikaisempi filmografia puhuisi sen puolesta, että toisissa oloissa annettavaa taiteenlajille olisi vielä hyvinkin voinut löytyä.