Jari Mustonen

Anna, quel particolare piacere (Secrets of a Call Girl, 1973)

Ohjaaja:

• Giuliano Carnimeo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Giuliano Carnimeo

Ranskalainen kaunotar Edwige Fenech profiloitui 70‑luvun alussa giallojen sekä eroottisten komedioiden tähdeksi. Fenech tuskin oli tyytymätön yhäti kasvavaan kulttimaineeseensa, mutta yhtä kaikki kantoi sydämessään myös toisenlaista unelmaa. Tämä johti lyhytaikaiseen identiteettikriisiin näyttelijänä. Giuliano Carnimeon Anna, quel particolare piacere oli se elokuva, joka tarjosi Fenechille tilaisuuden vakavampaan rooliin. Sauro Scavolinin ja Luciano Martinon ideoima tarina rikkoo ahtaaksi käyneiden genrejen rajoja ja luo henkilöhahmoihin sekä rikoselokuvan konventioihin perustuvan draaman. Näin jälkikäteen tarkasteltuna he onnistuvat pyrkimyksessään erinomaisesti, sillä elokuva käy läpi laajan kirjon erilaisia tunteita, unohtamatta kovaksikeitettyä italialaista rikoselokuvaa. Annan tarina on koskettava kertomus hyväksikäytöstä ja rakkaudesta.

Elokuvassa Fenech näyttelee nuorta ja naivia Annaa, joka joutuu väkivaltaisen rikollisen Guidon pauloihin. Mies saa houkuteltua kaunokaisen mukaansa Milaniin, jossa tyttö aloittaa rikollisen uransa viattoman oloisella huumekuriirin keikalla. Kierteen syvetessä kuvioihin astuu myös prostituutio. Anna ei kuitenkaan menetä itsenäisyyttään ja saatuaan kuulla tulleensa raskaaksi, pakenee hän sutenöörinsä käsistä luodakseen edellytykset paremmalle elämälle. Anna, quel particolare piacere saattaisi vajota siirappiin, mutta onneksi Carnimeo käyttää nostalgiaa tarvittavalla pidättyväisyydellä. Vaikka Annan elämän rinnalle kehittyy melodramaattinen sivutarina hänen poikansa kaipuusta isähahmoon ja vaikka sade alleviivaa Annan kohtalokkaan rakastumisen, ei ohjaaja ylilyö kuvallista antiaan.

Kaiken kaikkiaan tarinan kaari kattaa reilut neljä vuotta Annan elämästä. Tämä saattaisi olla ongelma elokuvan 100 minuutin keston puittessa, mistä päästään Carnimeon sekä muun muassa Leonen Il buono, il brutto, il cattivosta tutun leikkaajan Eugenio Alabison tyylikkääseen kerrontaan. Juonen punainen lanka säilyy, eikä elokuva vaikuta lainkaan katkonaiselta.

On pelkästään kunnioitettavaa kuinka paljon ohjaaja Giuliano Carnimeo saa irti sinällään yksinkertaiselta kuulostavan tragedian aineksista. Hän maalaa romanttisen kertomuksen Milano calibro 9'n (1972) ja Milano odia: la polizia non può spararen (Almost Human, 1974) toiselta laidalta syventäen Ernesto Gastaldin ja Francesco Milizian viimeistelemää käsikirjoitusta elokuvan tyylikkäillä kuvauspaikoilla. Henkilöhahmojen ajatukset limittyvät monissa kohdin katsojille näytettäviin maisemiin, mikä parhaiten toteutuu elokuvan päättävässä huvipuisto-osuudessa. Läsnäolon tunne on voimakas. Oman silauksensa päähahmojen kokemille tunteille antaa legendaarinen laulajatar Edda Dell'Orso, joka muistetaan muun muassa Morriconen säveltämistä elokuvista Il buono, il brutto, il cattivo (Hyvät, pahat ja rumat, 1966), Una lucertola con la pelle di donna (A Lizard in a Woman's Skin, 1971) ja L'uccello dalle piume di cristallo (Kuoleman lintu, 1970). Tämä usein taka-alalle jäänyt neiti omisti yhden vuosikymmenelleen leimallisimmista äänistä.

Fenechille rooli Annana ei tarjonnut ainoastaan mahdollisuutta laajemman tunneskaalan näyttämiseen, mutta myös extrajännitystä, koska hänen suuri idolinsa ja mm. Don Corleonen rooliin kaavailtu Richard Conte asettui hänen vastanäyttelijäkseen. Guidon roolissa nähdään niin ikään pitkän uran tehnyt ja muutama vuosi takaperin menehtynyt Corrado Pani.

Viimekädessä Anna, quel particolare piacere saattaa vaatia oikeanlaisen tunnetilan tehdäkseen täyden vaikutuksen. Tarina on tehty jalat tiukasti maassa ja huolimatta pyrkimyksestä draamaan, sisältää kaikki genre-elokuville keskeiset elementit. Olisi silkkaa vääryyttää sivuuttaa Annan tarina etsittäessä italialaisen elokuvateollisuuden vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä.