Ilja Rautsi

Slam Dunk Ernest (1995)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Nyt kun Ernest on jo leireillyt, pelastanut joulun, joutunut poseen, ollut kahjojen kingi ja sekoillut taas, mitä onkaan luvassa seuraavaksi? Aivan... koripalloa! Olin ennen tämän tapauksen katsomista elänyt pari kuukautta ns. Ernest-vapaata elämää, lähinnä mielenterveydellisistä syistä, mutta koko ajan kolkuttava omatunto yhdistettynä sairaalloiseen mielenkiintoon (sekä outoon velvollisuudentuntoon) pakotti jälleen astumaan syöverin reunalle ja tuijottamaan syvyyteen. Syvyys tuijotti takaisin, mutta sen lisäksi se kiljui, väänteli naamaansa ja kompasteli hullun lailla. Hypoteesini on, että näin ei koskaan käynyt Nietzschelle.

Kun nyt löydämme Ernestin (Jim Varney!), työskentelee hän (jälleen) siivoojana. Muuten mustien miesten muodostama porukka pelaa koripalloa vapaa-ajallaan ja Ernest tahtoisi kovin mukaan iloiseen joukkoon. Ernest-parkaa on jo teini-ikäisenä syrjitty, hän kun tuppasi jo silloin sähläämään hyväntahtoisin aikein mutta ikävin seurauksin. Ernestin historian salat siis avautuvat entisestään, Kahjojen kingissä selvisi herra Worrellin olevan peikon kirouksen alaisena esi‑isänsä tekojen kautta ja nyt raotetaan verhoa varhaisnuoruuden traumoihin. Sanomattakin lienee selvää hahmon syvyyden lähestyvän jo useimpia August Strindbergin näytelmiä. No, sakki syrjii taas Ernestiä, mutta ei hätä ole yhtä pahan näköinen kuin hän itse. Jumala nimittäin lähettää Ernestin avuksi Koripallon Arkkienkelin, jota esittää Kareem Abdul-Jabbar. Niille, jotka muistavat Kareemin Bruce Leen vastustajana Game of Deathista (1974) tai lentäjänä ZAZ‑tiimin Airplane!:sta (1980), voisi suositella katselun abortoimista tässä vaiheessa, mutta oletan jokaisen näin pitkälle päässeen olevan turvallisesti terveen suhteellisuudentajun tuolla puolen. Koripallon Arkkienkeli antaa Ernestille hassusti vikisevät taikakengät, jotka tekevät hänestä voittamattoman. Valitan, en edelleenkään keksi tätä omasta päästäni.

Vaikka puhuvista taikakengistä tulee iloisesti mieleen MC Hammerin 90‑luvulla pikaisesti elänyt ja kuollut animaatiosarja Hammerman, ei lohtu riitä pitkälle. Kengät tekevät tosiaan Ernestistä voittamattoman, mutta ne myös houkuttelevat paikalle pikkupoikia himoitsevan Saatanan, joka tekee kaikkensa viekoitellakseen Ernestin harhapoluille. Arkkienkeli vielä varoittaa kenkien väärinkäytöstä. Tätä enempää en kestä tapahtumia selostaa, mutta mainittakoon, että NBA‑jengiä vastaan tapahtuvassa korisfinaalissa noin puolet katsomosta koostuu räikeän päävärisistä pahvistandeista. Jouluosan väripalikkaihmiset on nyt kirjaimellisesti korvattu värillisillä palikoilla.

Muutama kuukausi ilman Ernestiä ehti jo poistaa lähes kokonaan ehdollistetun reaktioni Jim Varneyta kohtaan; olin jo alkanut, no, jos nyt en varsinaisesti pitää normaalina niin ainakin ehtinyt tottua herran venkoilevaan habitukseen. En voi väittää, että tauko olisi muuttanut kokemukseni neitseelliseksi, mutta tietty järkyttävä yllätysmomentti sisältyi hetkeen, kun Ernest ensi kerran valtasi kuvaruudun pärställään. Kyllä, siinä se taas oli; rumempi kuin elämä, ärsyttävämpi kuin Pekko, ja litisevän kumimaisempi kuin säkillinen käytettyjä kondomeja – Jim Varneyn naama.

Valitettavasti tällä kertaa kunnianarvoisan hra ohjaajaherra John Cherry III:n vaisto on pettänyt pahemman kerran. Ernest nimittäin sekoilee elokuvassa vain nimellisesti, onnistuen lähes koko ajan kaikessa mitä yrittää. Joku voisi väittää elokuvan Ernest sekoilee taas sisältäneen enemmän kuin riittävän annoksen sekoilua, mutta me Varneyn vannotut seuraajat vaadimme lisää! Sekoilun tilalla on tarjolla vain äärimmäisen puuduttavaa ja oksettavan lämminhenkistä lässynlääperhedraamaa. Sitä paitsi, Ernest ei edes asu samassa kahjoakin kahjommassa talossaan; missä ovat hullunkuriset köysiradat? Missä veijarimaiset pienoisrautatieviritelmät? Mitä tämä on olevinaan?

Niinpä tavallisen Ernest-sisällön loistaessa poissaolollaan joudumme tunkeutumaan syvemmälle elokuvan maailmaan kuin muuten olisi tarpeellista. Likaviemäristä löytyy: Ernest on ainoa valkoinen mies kokonaan mustassa siivoojaryhmässä, jotka kaikki osaavat tietenkin pelata koripalloa (heidän rytmitajustaan ei ole puhetta, mutta oletan sen olevan erinomainen). Mustat miehet ovat naimisissa mustien naisten kanssa ja Ernest on ihastunut valkoiseen naiseen. Rotuerottelu on siis kunnossa, mutta entäs rotuteoria? Ei hätää. Mustien miesten korisjoukkue ei pärjää hyvin, vaan he tarvitsevat valkoisen miehen (jopa alhaisimman mahdollisen valkoisen miehen) apua rakentaakseen kunnon ryhmähengen ja Todelliset Taidot. Saatana saapuu houkuttelemaan Suurta Valkoista Miestä naisen ja maineen varjolla, mutta mikä vielä pahempaa, hän näyttää Ernestille fantasian, jossa tämä käyskentelee ketjuilla varustetussa pöyhkeässä nahkatakissa muotinäytöksen päävetonaulana. Jos taikakengät ovat peniksen jatke, on tämä fantasia varoitus siitä, ettei kenkiä saa käyttää väärin – eli penistä ei sovi sulloa mieheen. Tutkimusmatka hra Worrellin gay‑puoleen siis jatkuu, päätä räjäyttävämpänä kuin koskaan. Naisenkin osoittautuessa pahaksi jää Ernestille enää platoninen toveruus maskuliinisen joukkueensa (lue: heimonsa) kanssa. Jopa pahvinen yleisö tukee tätä: vain mies ja joukkue ovat tärkeitä ja todellisia, muut ihmiset ovat kaksiulotteista massaa.

Ja kuka kehtaa väittää, ettei Ernest olisi tärkeä osa amerikkalaista elokuvahistoriaa? Loppuun vielä lähes vakioksi muodostunut sananen Cherryn ohjaajankyvyistä: muu elokuva on tuttua unettavan tasaista televisioilmaisua, mutta kohtaus, jossa Paholainen koettaa vietellä sankariamme limusiinin takapenkillä ansaitsee erityismaininnan. Yhtäkkiä valaistus onkin vihreä! Ja heti perään punainen! Kamera kieppuu ja heiluu, kuin ilmentäen Ernest-paran sielunelämää! Miten mieletöntä, suorastaan todellista kinemaattista magiaa.

Cherry ei silti luota hahmojen opetusten ilmentämiseen sujuvalla kerronnalla, vaan pikemminkin heittää hetket katsojan silmille kuin vääntäisi vesihanan päälle. Vaikutus on sen mukainen. Mikäli olen tapani mukaan ymmärtänyt teoksen kaikki puolet 100% tarkkuudella, elokuvan sisällön moraali on: jos Jumala antaa taikakengät, voi Saatana tulla riivaamaan mammonalla, muotiguruhomoudella sekä kauniilla naisilla (jotka jäävät sitten synnin tielle, mutta hehän ovat vain naisia), mutta jos vain pysyy tiukasti rotuerottelun oikealla polulla ja uskoo sisimpäänsä, voi voittaa koripallo-ottelun. Itse elokuvaan liittyvä moraali on sitten seuraava: älä tee Ernest-elokuvia – nimittäin ei yksi, vaan kaksi tässäkin "elokuvassa" "näytellyttä" nuorta miestä on sittemmin päätynyt Uwe "Shitfinger" Bollin hirvitykseen House of the Dead (2003).

Liian vähän sekoilua, un point pour Varney.