Ilja Rautsi

Ernest Scared Stupid (Ernest – kahjojen kingi, 1991)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Vuonna 1922 arvostettu elokuvaohjaaja Friedrich Wilhelm Murnau toteutti haaveensa Bram Stokerin Draculan sovittamisesta elokuvan muotoon. Stokerin perikunnan vastustus johti Murnaun muuttamaan teoksensa nimen Nosferatuksi ja poistamaan samanlaisesta juonirungosta täsmällisimmät viittaukset Draculaan. Lopputulos on elokuvahistorian komeimpia kauhuelokuvia, joka ei ole menettänyt hohtoaan tänä päivänäkään. Vaan vähänpä herra Murnau osasi aavistaa, että jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa dynaaminen duo John Cherry-Jim Varney tulisi kehittämään sekoilemiseen keskittyvän Ernestin ja varmasti vielä vähemmän Friedrich-parka vaivasi päätään ajatuksella, että pätkiä hänen mestariteoksestaan tulisi löytämään tiensä elokuvan Ernest – kahjojen kingi alkutekstijaksoon.

Tarina alkaa "joskus kauan sitten" tapahtuvalla manausmenolla. Ernestin (Jim Varney) esi‑isä Phineas Worrell (Jim Varney) on hautaamassa lapsia syövää pahaa peikkoa (Jim Varn– äh, kuka lienee) suuren puun alle. Peikko vannoo kostoa ja suoritamme hypyn nykyaikaan. Ernest sekoilee taas ja peikko pääsee irti, vainoten kaupungin lapsukaisia. Uskooko kukaan Ernestiä vai onko kaikki liian myöhäistä? Kumpi on rumempi, Jim Varney vai säkillinen yhteen hitsattuja apinoita?

Valitettavasti maestro Cherry loikkaa tällä elokuvalla vankilariehumisen sekoiluasteesta askeleen taaksepäin, kompastuu kuviteltuun kuolleeseen kilpikonnaan, lyö naamansa tennismailaan, tipahtaa jyrkänteeltä, rysähtää maankuoren läpi ja löytää itsensä kiinalaisten keskeltä parvi pikkulintuja pyörimässä päänsä ympärillä – Ernest ei nimittäin tällä kertaa pääse sekoilemaan sydämensä kyllyydestä. Juoni raivaa tilaa ärsyttävän lapsilauman temmellykselle ja tekee Ernestistä lähinnä väärin ymmärretyn sankarin, eliminoiden näin Ernest-elokuvien koko raison d'etren eli Varneyn käsittämättömän naamavärkin, jonka käänteisiin ja väänteisiin voisi upottaa kokonaisen merijalkaväkipataljoonan. Peikkopahis myös langettaa alun historiallisessa osuudessa hirvittävän kirouksen Worrellin suvun ylle, manaten jokaisen sukupolven tyhmemmäksi kuin sitä edeltävän. Näin tarpeettomasti selitetään Ernestin persoonallisuuden kulmakivi, eli sähläilevä idioottimaisuus, okkulttis-geneettisellä horinalla. Emme hyväksy tällaista mysteerisyyden viitan riisumista Ernien luisilta harteilta.

Kiinnostava piirre tapauksessa sen sijaan on Ernestin tunnustus, ettei hän koskaan tuntenut isäänsä kovin hyvin. Äitiä ei sarjassa ole vielä kertaakaan mainittu, joten lienee turvallista olettaa elokuvan "peikon" olevan itse asiassa Ernestin oidipaalisen rakkauden fyysinen ilmentymä, joka patoutuneisuuden rumentamana nousee maan povesta vainoamaan Ernestiä totuuden viiltävällä valolla. Teoriaa tukee se, että ainoa keino voittaa peikko ja sen jälkeläiset on ruiskuttaa niitä äidillisesti maidolla tai tarjota ilmestyksille puhdasta rakkautta. Joko näin, tai sitten tekijät vain tajusivat, että on pakko keksiä jotain Varneyn värkkiä groteskimpaa uskotellakseen yleisölle kyseessä olevan sankari. Peikon nenän paikalla roikkuvat mädäntyneet kivekset onnistuvatkin paikoitellen tuudittamaan siihen uskoon, ettei se Jim‑veijari nyt niin pahalta sittenkään näytä – kunnes Varney avaa suunsa.

Muuta mainitsemisen arvoista on Ernestin tässä ennen näkemättömiin mittasuhteisiin venyvä skitsofrenia. Yleensä tämä kynttilävahavariksenpelätin sentään vaihtaa asua (jossain määrin) loogisessa ajassa hypätessään yhteen monista hulvattomista rooleistaan, joiden kautta hän kommentoi tilannetta absurdiin sävyyn. Tällä kertaa Cherry & Co. ovat kuitenkin päättäneet heittää järjen sinne jorpakkoon jonne Varneyn muori dumppasi tämän aivokuoren ja laittaa Ernestin hahmot keskustelemaan keskenään monessa hulvattomassa kohtauksessa. Ottaen huomioon, ettei asunvaihto ole (ainakaan tällaisissa arkirealistisissa psykodraamoissa) niin nopeasti mahdollista, saavumme surulliseen johtopäätökseen: Ernest on psyykeltään vakavasti sairas, jopa oidipaalisuuden lisäksi.

Cherry uskoo yhä vakaasti lattean lämpimän televisiovalaistuksen kaiken kattavaan voimaan, eikä onnistuisi puristamaan kauhutunnelmaa räpellyksestään sen enempää kuin minä appelsiinimehua kivenmurikasta. Roolitusrintamalla mennään yhtä masentavissa sävyissä ja kakarat näyttävät kuuluvan lähinnä hammastahnamainoksiin tai mieluummin vahakabinettiin. Ainoa merkillinen valopilkku sössöttävien pallinaamojen valtameressä on menneiden vuosien laulajatähtönen ja yksi 60‑luvun Batman-sarjan Kissanaisista; Eartha Kitt. Puettuna rääsyihin ja isoon valkoiseen peruukkiin Kitt tuntuu tajuavan, että ainoa tapa edes yrittää tulla huomatuksi Varneyn venyvän ja paukkuvan persnaaman läsnä ollessa on ylinäytellä koko sydämestään.

Ernest Scared Stupid loppuu kuvaan, joka vähintäänkin herättää kiinnostusta seuraavan osan (ikävä kyllä tältä osin toteutumattomasta) sisällöstä. Peikon puupalikaksi muuttama Rimshot-koira nimittäin palaa entiseen olomuotoonsa ja säntää Ernestin ammottavaan syliin. Molemmat nuolevat toisiaan pidättelemättömällä intohimolla ja suorittavat toimenpiteen, jonka visuaalisessa ja sensuurin alla elävässä mediassa voi tulkita johtavan ainoastaan seksiaktiin – pari vaipuu toisiaan syleillen kameran ohi maata kohti. Entinen Kissanainen katsoo suoritusta hämmentyneen paheksuvasti. Roll credits.