Ilja Rautsi

Ernest Rides Again (Ernest sekoilee taas, 1993)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Eli Ernest sekoilee taas! Koskaan elokuvahistoriassa ei ole teoksen suomennettu nimi yhtä hyvin ja kattavasti kuvannut sen sisältöä. Platonin teorian mukaan kaikilla aineellisen maailman asioilla on olemassa toisella tasolla puhdas muoto, ideaalimuoto. Jos näin on, niin Ernest-elokuvien kohdalla ei tarvitse haikailla tätä immateriaalista ihmettä, vaan Ernestin ideaalimuotoa voi ihailla juuri tässä merkkiteoksessa. Ernest sekoilee taas on virstanpylväs ja suurmaestro John Cherryn uskomattomin saavutus. Se on yksinkertaisesti täydellinen Ernest-elokuva. Eli toisin sanoen yksinkertaisesti kammottava, mutta laatukriteerejä haikailevia ei tässä artikkelissa muutenkaan hemmotella.

Cherry on tajunnut (ja tietysti sittemmin unohtanut), ettei Ernest tarvitse mitään sellaisia perinteisiä tarinaan tai hahmomotivaatioon liittyviä seikkoja kuin työ, rakkaus tai kehitys. Hän vain on ja sekoilee. Heti alkutekstien aikana karataan jonnekin hämäränä rajamaille reippaan Ernest-tunnarilaulun raikuessa sarjan historiallisia kuvia (joihin on muokattu mukaan Varneyn turvonnut päänuppi) taustalla. Kotikatsojaa ajatellen mukana on tietysti karaoketekstit.

Tästä meno senkun yltyy kameran poimiessa Ernestin vaeltelemassa keskellä metsää ja, kas kummaa, puhumassa itsekseen hassuilla äänillä ilman mitään syytä. Hän etsii aarteita ja leikkii Indiana Jonesia. George Lucas lienee ainakin ollut otettu, sillä uusissa Tähtien sodissa paskaläjiin kompasteleva Jar Jar Binks on aivan ilmetty Ernest P. Worrell, joskaan ei aivan yhtä ruma. Mukaan tulee juonikin, johon liittyy arka historian professori, tämän pirttihirmu vaimo, rikas ja paha arkeologi, kaksi pölynimurikauppiasta (joiden esittäjät päätyivät myös Ernestin inttisähläilyyn), muinainen kanuuna sekä Englannin kruununjalokivet. Paljon aineksia kenelle tahansa, mutta miten niistä selviytyy herra "osaan kääntää kameran näyttelijöihin" Cherry?

Tuttuun tyyliinsä tietysti, vailla huolen häivää tai lahjakkuuden hippustakaan. Hei hoo ja tervemenoa, soppaan heitetään kaikki ainekset ja annetaan Varneyn törmäillä niihin iljettävästi ilmeillen puolisentoista tuntia – ja kansa hurraa. Tässä saagan osassa Ernestin sekoilut ovat niin hienosti keskiössä, ettei kuitenkaan voi liian ankarasti Cherryä haukkua, vaikka kuinka tekisi mieli. Elokuvassa ei nimittäin liene tilanteen tilannetta, joka ei ainakin jollain tasolla ratkeaisi Ernestin törppäilyn kautta. Millään ei ole mitään syytä, eikä asiayhteyksistä haluta edes kuulla. Myös niskatukimummo kärrätään jälleen päivänvaloon, arvattavin ja katsojan henkisen terveyden kannalta kivuliain seurauksin. Parhaita hetkiä lienee kuitenkin kohtaus, jossa Ernestin proffakamu tarttuu tätä poskista ja väännellen kääntelee kumista kammotusta ympäriinsä, sekä myöhemmin koittava huipennus, jossa pahiksen junttiapurit yrittävät kiskoa Englannin kruunua Ernestin päästä. En ehkä uskaltaisi kurottautua niin pitkälle jyrkänteen reunalta, että kutsuisin näitä esimerkkitapauksia hauskoiksi, mutta niihin sisältyy tiettyä fysiikan lakeja uhmaavaa maagista vetovoimaa. Ihmisen ei ole tarkoitus käyttäytyä niin, enkä toistuvista yrityksistä huolimatta millään kykene mielessäni visioimaan kyseisten kohtausten kirjoitushetkeä. Mitä John Cherryn päässä oikein tapahtuu? Pyöriikö miehen aivoissa 24 tuntia vuorokaudessa kuvia siitä, mihin asentoihin hän voisi seuraavaksi ulkomuodollisesti pilalle vatkattua kamuaan venyttää? Voisiko Charlie Kaufman kirjoittaa tästä elokuvan?

Ernestin kanuunaralli ansaitsee jo oman kappaleensa. Elokuvassa nimittäin on minuutteja jatkuva jakso, jossa muovailuvahamies Varney ajelee ympäriinsä ilmeisesti tuulen voimalla eteenpäin rullaavan tykin ns. penisosalla istuen. Palkintoja ei jaeta niille, jotka arvaavat ilmeileekö herra hullunhauskasti koko kierroksen ajan. Joku saattaa myös päätellä, ettei koko säntäilyllä ole mitään tarkoitusta, mutta ei nyt ammuta kaloja tynnyrissä.

Teemaksi Cherry ja Varney tarjoilevat tällä kertaa jatkuvasti muokkautuvan historian, rohkeutensa löytämisen sekä ystävyyden tärkeyden tässä kylmässä ja julmassa maailmassa. Ernestille tämä on totta kai ekstravaikeaa, lähinnä johtuen siitä pikku seikasta että hän on helvetin ärsyttävä, tolkuttoman vastenmielinen ja tunkee naamansa jatkuvalla syötöllä toisten puhekupla-alueelle. Nysvöproffa kuitenkin pääsee tästä huomattavasta esteestä yli ja vanha kunnon Ernie löytää itselleen ystävän. Hänestä tulee myös hetkeksi Englannin kuningas, ja jos asiaa tarkemmin ajattelee niin Varneyn ja prinssi Charlesin muodottomissa kallon yli pingotetuissa ihopoimuissa on kyllä sitä jotain samaa luotaantyöntävyyttä.

Ernest sekoilee taas oli monien uskomattomien ansioidensa ohella myös sarjan viimeinen Amerikassa teatterilevitykseen päässyt osa; tästä eteenpäin Varney sai tunkea turpaansa kiinni kameraan ainoastaan suoraan videolaarien pohjalle päätyvissä pelleilyissä. Aikakauden loppu siis, mutta millainen loppu!

Ernest sekoilee taas: Ernest sekoilee. Vitusti. Koko ajan. Täydet pisteet. Tappakaa minut nopeasti.